"Jälleenlumoutuminen" on yleensä aika mukavaa ja vailla kaikkea uskallusta ja tarmoa! Mutta mikä nimitys on annettava sille, joka luopuu onnesta, joka tekisi hänet onnelliseksi, ja joka haluaa mieluummin varmasti kadottaa sen tänään pelosta, että sattumalta kadottaa sen huomenna? Onko viisauden ainoa tehtävä siis kuulostaa epävarmasta tulevaisuudesta kärsimyksen askelia, joka ei ehkä tule ollenkaan, ja tukkia korvansa sen onnen siipien suhinalta, joka paraikaa täyttää avaruuden?

Hakekaamme onneamme itsekieltämyksestä, kun sitä on mahdoton muualta löytää. On helppo olla viisas, kun tyytyy onneen, jonka löytää onnen puutteesta. Mutta viisas ei ole luotu olemaan onneton, ja kunniakkaampaa ja myöskin inhimillisempää on, ettei lakkaa olemasta viisas ollessaan onnellinen. Viisauden korkein päämäärä on juuri löytää elämän kiinteä onnenpiste; mutta jos etsii tätä kiinteää pistettä itsensäkieltämyksestä ja iiostaluopumisesta, niin etsii sitä aika lyhytnäköisesti kuolemasta. On helppoa uskoa olevansa viisas, kun ei enää liikahda paikaltaan. Mutta onko ihminen luotu olemaan milloinkaan liikkumatta? Hänen on valitseminen. Viisaus on joko intohimojemme ja tunteittemme, kaikkien ajatuksiemme ja kaikkien halujemme kunnioitettu puoliso tai myös kuoleman alakuloinen morsian. Olkoon vain olemassa haudan liikkumaton viisaus, mutta olkoon olemassa myös viisaus, joka sopii taloon, missä liesi vielä lämpiää.

56.

Me emme tule viisaiksi luopumalla ympärillämme olevasta onnesta, vaan tullessamme viisaiksi me tietämättämme luovumme onnesta, joka ei kohoa tasallemme. Samalla tavoin hylkää lapsi suuremmaksi tullessaan huomaamattaan leikit, jotka eivät enää huvita sitä. Ja samoin kuin lapsi oppii useampia seikkoja leikkimällä kuin tekemällä sen työn, joka hänelle määrätään, niin edistyy viisauskin nopeammin onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuuden opetukset valaisevat vain yhtä siveysopin osaa; ja ihminen, joka on viisas siksi, että on ollut onneton, muistuttaa ihmistä, joka on rakastanut olematta rakastettu. Hän on viisaudessaan oleva tietämätön siitä, mitä ei rakkaudesta tiedä se, jonka rakkauteen ei ole milloinkaan vastattu.

"Onko onnessa tosiaankin niin paljon onnea kuin sanotaan?" kysyi eräänä päivänä kahdelta onnelliselta ihmiseltä filosofi, jonka pitkäaikainen vääryys oli tehnyt hyvin raskasmieliseksi. Ei, onni on samalla kertaa sekä enemmän että vähemmän kadehdittava kuin luullaan, koska se on aivan kokonaan toisenlainen kuin ne luulevat, jotka eivät ole olleet täysin onnellisia. Iloinen ei ole samaa kuin onnellinen ja onnellinen ei aina ole iloinen. Vain pieni hetkellinen onni hymyilee ja sulkee silmänsä hymyillessään. Mutta päästyään määrätyn korkealle pysyväinen onni on yhtä vakava kuin ylevä suru. Viisaat ovat opettaneet meille, ettei pitäisi olla onnellinen voidakseen kaivata onnea. Mutta jos viisas ei ole ollut onnellinen, kuinka hän voi silloin tietää, että viisaus on ainoa, joka ei synkkene eikä väsy onnessa? Ne ajattelijat, jotka ovat tunteneet onnen, ovat oppineet rakastamaan viisautta paljon hartaammin kuin ne, jotka ovat olleet onnettomia. On suuri ero onnettomuudessa kasvavan ja onnellisuudessa kehittyvän viisauden välillä. Edellinen lohduttaa puhumalla onnesta, mutta jälkimmäinen ei puhu enää muusta kuin itsestään. Missä onnettoman viisaus loppuu, siellä alkaa onnen toivominen. Jos viisauden päämäärä on löytää onni, voi vain olemalla onnellinen päästä varmuuteen, että tämä päämäärä on vain viisaudessa.

57.

Ei mikä sielu tahansa saata kestää onnea. On olemassa rohkeus antautua onneen kuten on olemassa rohkeus antautua onnettomuuteen. Tarvitaan ehkä enemmän voimaa onnellisena kuin onnettomana pysymiseen, sillä sen kaipaaminen, jota ei itsellä vielä ole, tuottaa enemmän iloa sydämelle, joka on viisas, kuin kaiken sen omistaminen, mitä se on halunnut. Pysyväisen onnen huipuilta näkee parhaiten sen sydämen toiveet, joka näyttää voivan elää vain pelosta ja toivosta ja jonka on vaikea elää kaikesta siitä, mitä sillä on, silloinkin kun sillä on kaikki.

Näkee usein onnen voittavan voimakkaita ja siveellisesti erinomaisia olentoja. Kun eivät siitä löydä kaikkea mitä etsivät, niin ne eivät puolusta eivätkä pidätä sitä sillä tarmolla, jota aina pitäisi osoittaa elämässä. Miten viisas pitääkään olla, ettei kummastelisi sitä, että onni tuo mukanaan murhettakin, ja ettei tämä suru saa meitä uskomaan, ettei meillä vielä ole todellista onnea! Parhain, mitä tapaa onnesta, on se varmuus, ettei se ole mitään huumaavaa, vaan ajattelemaan kehoittavaa. Se on helpommin saavutettavissa ja muuttuu vähemmän harvinaiseksi, kun on opittu, että ainoa lahja, jonka se antaa sielulle, joka ymmärtää sitä käyttää hyväkseen, on tietoisuuden avartuminen, jota sielu ei ollenkaan olisi muualla tavannut. Ihmissielulle on paljon tärkeämpää tietää onnen arvo kuin siitä nauttia. On tarpeellista tietää monta seikkaa kauan onnea rakastaakseen. On välttämätöntä tietää siitä paljon enemmän huomatakseen, että rauhallisessa onnessa kaiken onnellisuuden pysyväisyys ja ainaisuus piilee siinä voimassa, joka tietoisuutemme sisimmässä voisi saattaa meidät onnellisiksi keskellä onnettomuuttakin. Et voi sanoa olevasi onnellinen, ennen kuin onni on auttanut sinut kiipeämään kukkuloille, joilta katsoen voit kadottaa sen näkyvistä samalla kadottamatta elämänhaluasi.

58.

Tapaa syviä ajattelijoita, joita täyttää ylevä äärettömyyden, ikuisuuden ja kaikkeuden tunne, tapaa sellaisia ajattelijoita kuin Pascal, Hello ja Schopenhauer, jotka tuskin näyttävät onnellisilta. Mutta erehtyy merkillisesti, jos kuvittelee, että yleisen hädän kuvaaminen aina edellyttää suurta mieskohtaista epätoivoa. Onnettomuuden taivaanranta, katsottuna ajatuksen korkeuksista, joka ei enää ole vaistomainen, itsekäs eikä keskinkertainen, ei huomattavasti eroa onnen taivaanrannasta, jota katsotaan samanluontoisen, mutta toista alkuperää olevan ajatuksen korkeuksista. Merkitsee loppujen lopuksi vähän, ovatko pilvet, jotka leijailevat näköpiirin äärillä, tuhoauhkaavia vai viehättäviä. Matkamiestä rauhoittaa vain, että hän on päässyt niin korkealle kukkulalle, että hän viimeinkin näkee rannattoman avaruuden. Ei ole välttämätöntä, että valkoiset purjeet lakkaamatta liitävät merellä, jotta se meistä näyttäisi salaperäiseltä ja ihanalta, ja myrsky heikontaa yhtä vähän kuin tyyni kaunis päivä sielumme elämää. Sitä heikontaa öin ja päivin istumisemme pienten, alhaisten, laimeiden ja matalain ajatustemme kamarissa, kun valtameri ja taivas loistavat asuntomme ympärillä.