Mutta on ehkä olemassa ero ajattelijan ja viisaan välillä. Sattuu, että ajattelija vain synkistyy kukkuloillaan, joille on kiivennyt, mutta viisas koettaa hymyillä siellä niin vilpittömän luonnollisesti ja inhimillisesti, että vähäisinkin hänen veljistään voi huomata ja ymmärtää tämän hymyn, joka putoaa kuin kukka vuoren juurelle. Ajattelija raivaa tietä, "joka kulkee siitä, mitä näemme, siihen, mitä emme näe", mutta viisas avaa tien, joka vie siitä, mitä rakastetaan, siihen, mitä tullaan rakastamaan, ja polut, jotka kohoavat siitä, joka ei meitä enää lohduta, siihen, joka voi meille vielä lohtua antaa. On välttämätöntä ajatella ihmisestä, Jumalasta ja luonnosta eläviä ja rohkeita ajatuksia. Mitä on syvä ajatus, joka ei tuota mitään lohdutusta? Eikö se ole niinkuin sellainen, joka ei vielä ole onnistunut täysin imeytymään jokapäiväiseen elämäämme, ajatus, jota ajattelija ei vielä kokonaan ole omaksunut? On helpompaa tulla murheelliseksi ja pysyä murheessansa kuin heti ottaa se askel, jonka aika aina pakottaa meidät ottamaan tästä murheesta poispäin. On helpompaa näyttää syvälliseltä epäilyssä ja pimeydessä kuin siinä luottamuksessa ja rehellisessä valossa, jossa ihmisten on eläminen. Onko ihminen varma, että on ponnistanut kaikkensa, mitä suinkin voi, näin veljiensä nimissä miettiessään elämän hätää, jos hän, jottei vähentäisi tämän hädän suurta taulua, kätkee heiltä kuitenkin loppujen lopuksi ratkaisevat syyt, joiden perustalla hän tyytyy elämään, koska hän kerran sitä jatkaa? Onko se ajatuksen loppuunajattelemista, jos ajattelee niin pitkälle, ettei saa lohdutusta? Sinun on helpompi sanoa minulle, miksi valitat, kuin yksinkertaisesti esittää ne voimakkaammat ja syvemmät vaikuttimet, joiden perustalla vaistosi ei hylkää elämää, jota niin valitat.

Ken meistä ei löytäisi etsimättäkin tuhannen tuhansia syitä, joiden vuoksi ei ole onnellinen! On epäilemättä hyödyllistä, että viisas ilmoittaa meille ylevimmät, sillä ylevimmät syyt, miksi emme ole onnellisia, ovat hyvin lähellä muuttua syiksi olla onnellinen. Mutta kaikki ne syyt, joissa ei piile suuruuden ja onnen ituja — siveellisessä elämässä on itse asiassa paljon lakeita maita, joissa suuruus ja onni sekautuvat —, eivät ansaitse luettelemista. Täytyy itse olla onnellinen voidakseen tehdä toisia onnellisiksi; ja täytyy tehdä toisia onnellisiksi voidakseen itse pysyä onnellisena. Koettakaamme ensin hymyillä, jotta lähimmäisemme oppisivat hymyilemään, ja nähdessämme heidän hymyilevän hymyilemme paljon todemmin. "Ei sovi, että minä olen pahoillani, minä, joka en ketään ihmistä ole saattanut pahoilleen", sanoo Marcus Aurelius eräällä kauneimmista riveistään. Vaan eikö se juuri ole pahoillaan olemista ja samalla toisia pahoilleen saattamista, kun ei opita olemaan niin onnellinen kuin voisi?

59.

Pieni ajatus, joka yhdistää tyytyväisen katseen, loppumatonta hyvyyttä ilmaisevan teon tai hiljaisimman, vaatimattomimman onnellisista hetkistä johonkin kauniiseen, pysyväiseen ja ikuiseen, on ansiokkaampi, on tavattoman paljon vaikeampi saada elämän mysterioista kuin suuri ja synkkä mietiskely, joka yhdistää tuskan, rakkauden ja epätoivon kuolemaan, kohtaloon tai meitä ympäröiviin yhtäkaikkisiin voimiin. Älkäämme antako ulkomuodon itseämme pettää. Hamlet, joka valittaa kuilun partaalla, näyttää meistä syvällisemmältä ja puoleensavetävämmältä kuin Antoninus Pius, joka levollisesti katselee samoja voimia, tunnustaa ne ja rauhallisesti tutkii niitä sen sijaan, että kiroisi niitä tai etsisi kauhuun syytä. Kaikki, mitä tehdään päivällä, näyttää vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin pieninkin ele, joka tehdään yön pimetessä, ja kuitenkin on ihminen luotu tekemään työtä päivällä eikä toimimaan pimeässä.

60.

Pienimmässäkin lohduttavassa ajatuksessa piilee muuten voima, jota ei ole suurimmassakaan valituksessa, kauneimmassakaan surumielisessä ajatuksessa. Suuri, syvä ja synkkä ajatus on voima, joka valaisee tyrmänsä muureja polttamalla siipensä pimeydessä; mutta arinkin luottavainen, välttämättömiin lakeihin iloisesti alistuva ajatus on jo toiminta, joka etsii tukikohtaa lentää pyrähtääkseen olevaiseen. Ei ole sopimatonta tunnustaa tätä joskus itselleen: avara ja epäitsekäs ajatus on erinomainen seikka, mutta todellisuus alkaa vasta toiminnasta. Oikeammin sanoen koko meidän kohtalomme muodostuu niistä ajatuksista, joilla, epätäydellisten, hämäräin, miltei vielä vaistomaisten ajatusjoukkojen kiirehtiminä, on ollut voimaa tai jotka viimein ovat mukautuneet välttämättömyyteen muuttua teoiksi, eleiksi, tunteiksi ja tottumuksiksi. Tämä ei merkitse sitä, että löisimme muut laimin. Ne ajatukset, jotka kietoutuvat todelliseen elämäämme, muistuttavat kaupunkia piirittävää sotajoukkoa. On luultavaa, että useimmat sotilaat eivät kaupungin antauduttua pääse sen muurien sisäpuolelle. Silloin erotetaan varsinkin apujoukot, barbaarit, sanalla sanoen kaikki kurittomat laumat, joita liian helposti ryöstö, liekit ja veri voisivat huumata. On myöskin luultavaa, että kaksi kolmannesta sotajoukosta ei ollenkaan ota osaa ratkaisevaan taisteluun. Mutta hyvin usein tarvitaan hyödyttömiä sotavoimia, ja varmaa on, ettei kaupunki olisi vavissut eikä milloinkaan avannut porttejaan, ellei sotajoukko olisi ollut lukematon tasangon äärille asti ja hyvin kuriin tottunut muurien juurella. Samoin on siveellisen elämämme laita. Ne ajatukset, jotka eivät ole toteutuneet, eivät ole olleet kokonaan turhia; ne ovat työntäneet esille tai kannattaneet toisia, mutta viimemainitut ovat ainoat, jotka ovat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Sen vuoksi olkoon meillä aina käskettävänämme hämärien ja synkeiden ajatuksiemme tiheiden rivien edessä ryhmä ajatuksia, jotka ovat luottavaisempia, inhimillisempiä, yksinkertaisempia ja valmiita rohkeasti tunkeutumaan elämään.

61.

Miten korkealle pyrkineekään kohoutumaan todellisuuden yläpuolelle mitä puhtaimmin kaivatessaan yliaistista hyvää, tuhannet aikomukset eivät vastaa yhtä tekoa; ei niin, että aikomuksilla ei olisi mitään arvoa, mutta pieninkin hyvä, rohkea, oikea teko vaatii enemmän kuin tuhannen hyvää aikomusta.

Kädestä katsojat väittävät, että koko elämämme on piirretty käteemme, ja mitä he sanovat elämäksemme, on vain joku määrä tekoja, jotka ennen täyttymistään tai sen jälkeen piirtävät häviämättömiä merkkejä lihaamme. Ajatuksemme ja aikomuksemme eivät jätä siihen mitään jälkiä. Jos kauan aikaa olen hautonut mielessäni murha-, petos-, urotyö- tai itseuhrautumissuunnitelmia, voi sattua, ettei käteni ilmaise tästä mitään, mutta jos sattumalta, ehkä erehdyksestä, kadunkulmauksessa olen tappanut jonkun, joka näytti uhkaavan henkeäni, tai jos jonakin päivänä samaa katua käydessäni joudun tempaamaan vastasyntyneen lapsen kiehtovista liekeistä, niin käteni on koko elämäni ajan osoittava murhan tai rakkauden pettämättömiä merkkejä. Kädestäkatsojat voivat erehtyä tai olla erehtymättä, se merkitsee vähän: tämän erontekemisen pohjalla piilee suuri siveellinen totuus. Ajatus voi antaa minun jäädä kuolemaani asti samalle paikalle kaikkeuteen, mutta teko ylentää tai alentaa minua miltei aina asteen olentojen arvojärjestyksessä. Ajatus on eristetty, harhaileva ja ohimenevä voima, joka edistyy tänään ja jota en ehkä enää näe huomenna; mutta teko edellyttää vakinaista mielikuva- ja halujoukkoa, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on onnistunut valtaamaan itselleen tukikohdan todellisuudessa.

62.