Mutta me olemme nyt hyvin kaukana ylevästä Antigonesta ja hedelmättömän hyveen ikuisesta kysymyksestä. On varmaa, että kohtalo käsitettynä tässä sanan tavallisessa mielessä, s.o. vain kuolemantietä merkitsevänä, ei juuri kunnioita hyvettä. Tultuamme tämän kuilun äyräälle, joka on kuin keskeinen amme, johon siveysopit joutuvat lopullisesti puhdistuakseen tai samentuakseen, on meidän valittava joko sattuman hyväksyminen tai hylkääminen. Useimmat velvollisuusuhraukset saatetaan laskea siihen tyyppiin, jota Antigonen uhri edustaa. Kuka meistä ei ole ympärillään nähnyt esimerkkejä sankariteoista, joita on rangaistu?

Eräs ystäväni, ollessaan kytkettynä sairasvuoteeseen, josta hän ei enää elävänä noussut, osoitti minulle, niin sanoakseni kädestä pitäen, eräänä päivänä kaikki ne mutkat, joita kohtalo oli käyttänyt saadakseen hänet vieraassa kaupungissa juomaan suullisen myrkytettyä vettä, joka oli tuottava hänelle kuoleman. Ei näkynyt enää mitään muuta kuin kohtalon tämän elämän ympärillä kutomat lukemattomat langat, ja pieninkin tapaus kuvasti uskomatonta kaukonäköisyyttä ja verratonta kavaluutta. Ja ystäväni oli kuitenkin matkustanut sinne kauas täyttääkseen erään niitä velvollisuuksia, joita viisaat sankarit tai pyhimykset erottavat tajuntansa taivaanrannalla. Mitä on vastattava? Älkäämme vielä sanoko mitään tästä, me palaamme siihen aivan kohta. Jos ystäväni olisi saanut elää, hän olisi seuraavana päivänä matkustanut toiseen kaupunkiin, jonne toinen velvollisuus olisi häntä kutsunut, edes kysymättä itseltään, tottelisiko vielä tämän kerran velvollisuuden kehoitusta. On olentoja, jotka niin tottelevat kaikkia määräyksiä, joita heidän sydämensä kuiskaa heille. He eivät vähääkään välitä Onnettaren puolueellisuudesta eivätkä hyveen kiittämättömyydestä. He ajattelevat vain ihmisten tekemiä vääryyksiä ja näyttävät sanovan itselleen, etteivät muut vääryydet koske heihin.

Onko totta, ettei milloinkaan saa epäillä ja ettei muulloin täytä koko velvollisuuttaan kuin silloin, kun ei aavistakaan, että sen täyttää? Onko välttämätöntä kohota niin korkealle, ettei velvollisuus enää näytä jaloimpien tunteittemme valitsemiselta, vaan koko luonteemme hiljaiselta välttämättömyydeltä?

63.

On sellaisiakin, jotka odottavat, kyselevät itseltään, arvostelevat, punnitsevat ja lopulta tekevät päätöksensä. He ovat myös oikeassa. Mitä merkitseekään, onko velvollisuuden täyttäminen vaiston vai järjen tulos? Vaiston liikkeet ovat tavallisesti niinkuin lasten liikkeet epämääräisen, teeskentelemättömän ja välittömän kauniita, mikä vaikuttaa meihin enemmän; mutta eivätkö harkitun hyvän tahdon eleet ole vielä todemmin ja vakavammin kauniita? Harvain sydämien on suotu olla välittömän ihailtavia, ja tehtäisiin väärin, jos niistä haettaisiin velvollisuuksien kaikkia lakeja. Harkitseva hyvä tahto huomaa muuten silloinkin, kun se on harhakuvitteluista vapaa, useita vähemmän houkuttelevia velvollisuuksia, joita vaisto ei näe; ja eikö olennon siveellistä arvoa mitata velvollisuuksien luvun mukaan, jotka se näkee ja aikoo täyttää?

On hyvä, että useimmat liian tarkkaavaisesti itseltään kyselemättä — sillä on kyseltävä kauan, jotta tietoisuuden vastaukset kävisivät vaiston vastauksien kaltaisiksi — on hyvä, että useimmat toistaiseksi seuraavat vaistoa, joka käskee velvollisuudessa uhrautumaan. He seuraavat siten suljetuin silmin valoa, jota heidän näkymättömien esi-isiensä parhaat kuljettavat heidän edessään. Mutta tämä ei ole ihanne. Se, joka tietäen mitä tekee ja miksi niin tekee luopuu pienimmästäkin seikasta veljensä hyväksi, on siveellisessä elämässä korkeammalla tasolla kuin vieläpä sekin, joka uhraa elämänsä luomatta katsetta taakseen.

64.

Maailma on täynnä heikkoja ja yleviä olentoja, jotka kuvittelevat, että velvollisuuden viimeinen vaatimus on uhraus. Maailma on täynnänsä kaunosieluja, jotka tietämättä, mitä tekisivät, koettavat uhrata elämänsä, ja tätä pidetään korkeimpana hyveenä. Ei, korkein hyve on tietää, mitä tekee, ja oppia valitsemaan se, mille voi elämänsä omistaa. Vain toistaiseksi velvollisuus on jokaiselle meistä se, minkä luulemme olevan velvollisuutemme. Ensimmäinen velvollisuutemme on saattaa velvollisuuden-käsittämisemme selväksi. Sana velvollisuus sisältää usein paljon enemmän erehdyksiä ja siveellistä välinpitämättömyyttä kuin hyvettä. Klytemnestra pyhittää elämänsä kostaakseen Agamemnonille Ifigenian kuoleman, ja Orestes uhraa henkensä kostaakseen Klytemnestralle Agamemnonin kuoleman. Mutta ei tarvittu muuta kuin että viisas tuli ja sanoi: "Antakaa anteeksi vihamiehillenne", jotta koston velvollisuudet tulisivat kokonaan poispyyhityiksi ihmisten tietoisuudesta. Tarvitaan ehkä vain, että joku toinen viisas tulee toisena päivänä, jotta uhrautumisen useimmat velvollisuudet samoin kartoitetaan. Mutta siihen asti esittävät eräät itsensäkieltäymys-, alistumis- ja itsensäuhrausajatukset syvällisemmin ihmiskunnan parhaimman siveellisen voiman kuin suuret paheet ja rikokset.

65.

Niin, alistuminen on hyvä ja välttämätön elämän yleisten ja välttämättömien tosiasiain edessä. Mutta kaikissa kohdissa, joissa taistelu on mahdollinen, ei alistuminen ole muuta kuin valepukuista tietämättömyyttä, voimattomuutta tai laiskuutta. Samoin on uhrauksen laita, joka useinkaan ei ole muuta kuin hervoton käsivarsi, jota alistuminen tyhjässä ilmassa heiluttaa. On kaunista tietää uhrautuvansa yksinkertaisesti, kun tilaisuus meille sattuu ja kun se tuottaa todellista onnea toisille, mutta ei ole viisasta eikä hyödyllistä pyhittää elämäänsä uhraustilaisuuden etsimiselle ja pitää tätä etsimistä hengen kauneimpana voittona lihasta. (Sivumennen sanoen kiinnitetään tavallisesti aivan liiaksi huomiota hengen voittoihin lihasta. Nämä luullut voitot ovat useimmiten vain elämän täydellisiä tappioita). Uhraus voi olla kukka, jonka hyve ohimennessään poimii, mutta se ei ole sitä poimiakseen liikkeelle lähtenyt. On suuri erehdys luulla, että sielun kauneus on sen uhrautumishalussa; sen hedelmällinen kauneus on sen tietoisuudessa ja sen elämän ylevyydessä ja voimassa. On totta, että on sieluja, jotka vain itsensäuhrauksessa tuntevat elävänsä; mutta totta on myöskin, että ne ovat sieluja, joilla ei ole rohkeutta eikä voimaa mennä etsimään muuta siveellistä elämää. On yleensä paljon helpompaa uhrautua, s.o. luopua siveellisestä elämästään sen hyväksi, joka tahtoo sen ottaa, kuin täyttää siveellinen kohtalonsa ja suorittaa loppuun asti se tehtävä, jota varten luonto on meidät luonut. On yleensä paljon helpompaa kuolla siveellisesti ja vieläpä ruumiillisestikin toisten hyväksi kuin oppia elämään heidän hyväkseen. Liian monet nukuttavat näin kaiken aloitekyvyn, persoonallisen elämän siihen ajatukseen, että ovat aina valmiita uhrautumaan. Tietoisuus, joka ei pääse uhrausajatusta kauemmaksi ja joka luulee olevansa selvillä itsestään, koska se lakkaamatta hakee tilaisuutta antaa, mitä sillä on, on tietoisuus, joka on painanut silmänsä umpeen ja uinahtanut vuoren juurelle. On kaunista antaa itsensä ja muuten juuri antamalla itsensä lopulta jossakin määrin pääsee omaksi herrakseen. Mutta se, jolla on veljilleen annettavana vain tämä itsensä uhrautumisen kaipuu, kaipuun antaa itsensä, valmistautuu antamaan liian vähän. Koettakaamme siis hankkia, ennenkuin annamme ja älkäämme luulko, että antamalla vapaudumme hankkimisen velvollisuudesta. Tehkäämme muuta työtä odottaessamme itsensäuhrauksen hetkeä. Se tulee aina lopulta; mutta älkäämme hukatko aikaamme lakkaamatta tähyilemällä elämän kellontaulua.