66.

On ero uhrien välillä. En puhu tässä voimakkaiden uhrista, jotka Antigonen tavoin tietävät kieltäytyä, kun kohtalo, ottaen heidän veljiensä ilmeisen onnen muodon, käskee heitä luopumaan onnestaan ja elämästään. Puhun tässä heikkojen uhrista, siitä uhrista, joka lapsellisella tyytyväisyydellä vajoaa omaan tyhjyyteensä, siitä uhrista, joka sokean imettäjän tavoin on tyytyväinen tuudittamaan meitä itsensäkieltämisen ja itseottamamme kärsimyksen laihtuneilla käsivarsilla. Kuulkaamme, mitä muuan etevä ajattelija, John Ruskin, sanoo meille tästä: "Jumalan tahto on, että elämme veljiemme onnesta ja elämästä emmekä heidän kurjuudestaan ja kuolemastaan. Voi sattua, että lapsen on kuoleminen vanhempiensa puolesta, mutta taivaan tarkoitus on, että sen on elettävä heidän hyväkseen. Ei uhrillaan, vaan voimallaan, ilollaan ja elämänhalullaan se reipastuttaa heitä ja on heille kuin nuoli jättiläisen kädessä. Niin on laita kaikissa muissa todellisissa suhteissa. Ihmiset auttavat toinen toistansa ilollaan eivätkä surullaan. He eivät ole luotuja surmaamaan itseään toisten vuoksi, vaan saamaan tukea toinen toiseltansa. Ja monista hyvin kauneista seikoista, jotka harhautunut käytäntö on kokonaan hävittänyt, luulen miltei, että jonkinlaista itsetiedotonta ja liian lempeää itseuhrauksen henkeä on pidettävä yhtenä kohtalokkaimmista. On niin päntätty muutamiin sieluihin, että kärsimys sellaisenaan on hyvettä, että he hyväksyvät tuskan ja ahdistuksen, ikäänkuin se olisi heidän välttämätön osansa, käsittämättä ollenkaan, ettei heidän tappionsa ole vähemmän valitettava siksi, että se on kohtalokkaampi heidän vihollisilleen kuin heille itselleen."

Meille sanotaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", mutta jos rakastat itseäsi ahtaasti, lapsekkaasti ja arasti, niin rakastat lähimmäistäsi samalla tavoin. Opi siis rakastamaan itseäsi avarasti, terveesti, viisaasti ja täydesti. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Selvänäköisen ja voimakkaan sielun itsekkyys on tehokkaammin armelias kuin sokean ja heikon sielun koko antaumus. Ennenkuin elät muille, on sinun elettävä itsellesi. Ennenkuin annat, on sinun hankittava. Ole varma, että jos hankit hivenen tietoisuutta lisää, niin se loppujen lopuksi on tuhat kertaa tärkeämpää kuin koko tiedottomuutesi lahja.

Miltei kaikki suuret teot tässä maailmassa ovat niiden suorittamia, jotka eivät suinkaan ajatelleet uhrautua. Platon ei luovu ajattelustaan vuodattaakseen kyyneleitä niiden kanssa, jotka itkevät Ateenassa. Newton ei jätä mietteitään mennäkseen hakemaan säälin tai surumielisyyden aiheita. Ja varsinkin Marcus Aurelius — sillä tässä on kysymyksessä mitä yleisin ja mitä vaarallisin siveellinen uhraus — Marcus Aurelius ei sammuta sielunsa kirkkautta saattaakseen Faustinan alhaisen sielun onnelliseksi. Mutta se mikä on oikeaa Platonin, Newtonin tai Marcus Aureliuksen elämässä, on yhtä oikeaa jokaisen sielun elämässä. Sillä jokaisella sielulla on omassa piirissään samat velvollisuudet itseään kohtaan kuin suurimpien sieluilla. Olkaamme kerta kaikkiaan varmat siitä, että sielumme ensimmäinen velvollisuus on olla niin täydellinen, niin onnellinen, niin itsenäinen, niin suuri kuin mahdollista. Tässä ei ole kysymys itsekkyydestä eikä ylpeydestä. Ihminen ei tule todellisesti jalomieliseksi, todellisesti nöyräksi, ennenkuin hänessä on kirkastunut luottavainen ja rauhallinen itsetuntemus. Tämän päämäärän vuoksi voi uhrata uhrauksen intohimonkin, sillä uhrauksen ei pidä olla jalostumiskeino, vaan merkki siitä, että ihminen on jalostunut.

68.

Meidän on ymmärrettävä uhrata, kun niin vaaditaan, onnettomien veljiemme puolesta rikkautemme, aikamme ja henkemme. Se on muutamien ylen harvinaisten hetkien ylen harvinainen lahja, mutta viisas ei ole velvollinen laiminlyömään onneansa ja kaikkea, mikä ympäröi hänen elämäänsä, yksinomaan valmistuakseen enemmän tai vähemmän sankarillisesti elämään parisen ylen harvinaista hetkeä. Siveellisyydessä on ennen kaikkea kiinnitettävä huomio päivittäin toistuviin velvollisuuksiin ja rakkaudenpalveluksiin, jotka eivät milloinkaan lopu. Ainoa seikka tässä suhteessa elämän tavalliseen tapaan kuluessa, josta voimme lakkaamatta antaa yhä uuden osan niiden onnellisille tai onnettomille sieluille, jotka kulkevat rinnallamme samaa tietä kuin mekin, on sielumme voima, luottamus ja rauhallinen itsenäisyys. Tämän vuoksi vähäpätöisinkin ihminen pakotetaan pitämään voimassa ja laajentamaan sieluaan, niinkuin hän tietäisi, että jotakin jonakin päivänä kutsuttaisiin lohduttamaan tai ilahuttamaan jumalaa. Kun on valmistettava sielua, on sitä aina valmistettava jumalalliseen tehtävään. Vain tällä alalla ja tällä edellytyksellä tapahtuu ihmisen todellinen antaminen ja täyttyy hänen korkein uhrinsa. Ja kun sitten niiden hetki on käsissä, luuletko, että se, mitä silloin antaa Sokrates tai Marcus Aurelius, jotka elivät tuhannen elämää, koska he tuhat kertaa olivat tutkineet elämäänsä, ei ole tuhannen kertaa arvokkaampaa kuin kaikki, mitä se voi antaa, joka ei ole ottanut askeltakaan tietoisuuteensa; ja että, jos jumala on olemassa, hän vain punnitsee uhrin ruumiimme veren painon mukaan, ja että sielun veri, joka on ihmisen hyve, hänen itsetuntonsa, koko hänen siveellinen elämänsä ja kaikki se voima, jonka hän on kerännyt monien vuosien kuluessa, ei mitään merkitse?

69.

Sielu ei vain uhrautumalla suurene, vaan suurenemalla se kadottaa näkyvistään uhrauksen, samoin kuin vaeltaja kadottaa näkyvistään rotkon kukat huipulle kohotessaan. Uhraus on kaunis rauhattomuuden merkki, mutta rauhattomuutta ei saa kasvattaa sen itsensä vuoksi. Kaikki on uhrausta herääville sieluille. Hyvin harvoilla seikoilla on enää uhrauksen nimeä sielun mielestä, joka on onnistunut löytämään elämän, jossa itsensä uhraaminen, sääli ja itsekieltäymys eivät ole välttämättöminä juurina, vaan näkymättöminä kukkina. Liian monet tuntevat tosiaan tarvetta tuhota onnen, rakkauden, toivon, joka kuuluu heille, nähdäkseen polttouhrin liekkien valossa itsensä. Heillä on ikäänkuin lamppu eivätkä tiedä, miten heidän tulisi sitä käyttää. Ja kun yö joutuu ja he kaipaavat valoa, kaatavat he sen öljyn vieraaseen tuleen.

Älkäämme toimiko niinkuin tarinan majakanvartija, joka naapurimökkien köyhille jakoi suurien lyhtyjen öljyn, joiden piti valtamerta valaista. Jokainen sielu on ympäristönsä enemmän tai vähemmän tärkeä majakanvartija. Vähäpätöisinkin äiti, joka antaa pieninten äidinvelvollisuuksiensa masentaa, tuhota itsensä ja kokonaan täyttää mielensä, antaa öljyänsä köyhille, ja hänen lapsensa saavat koko elämänsä kärsiä siitä, ettei heidän äitinsä sielu ollut niin kirkas, kuin se olisi voinut olla. Sen aineettoman voiman, joka valaisee sieluamme, tulee loistaa ennen kaikkea itsensä vuoksi. Vain siten se alkaa loistaa muille. Niin pieni kuin lamppusi lieneekin, älä milloinkaan anna pois öljyä, joka sitä pitää yllä, vaan ainoastaan liekki, joka siitä leimuaa.

70.