Varmaa on, että altruismi on a:na pysynyt jalojen sielujen painopisteenä, mutta heikot sielut hukkuvat toisiin, samalla kun vahvat siinä tapaavat jälleen itsensä. Tässä on suuri ero. Parempi kuin rakastaa lähimmäistään on lakastaa itseään hänessä. On hyvyyttä, joka käy muutamien olentojen edellä, ja on olemassa yksi, joka seuraa eräitä toisia. On olemassa tyhjentävä hyvyys ja täyttävä hyvyys. Älkäämme unohtako, etteivät sielujen keskeisessä seurustelussa ne, jotka luulevat aina antavansa, ole antavimpia. Vahva sielu ottaa lakkaamatta köyhimmiltäkin, heikko sielu antaa aina rikkaimmillekin; mutta on olemassa eräs antamistapa, joka ei ole muuta kuin ahneutta, joka on rohkeutensa menettänyt, ja jos Jumala tulisi selvittämään tilit, saisimme ehkä nähdä, että ottamalla antaa ja antamalla ottaa pois. Sattuu usein, että keskinkertainen sielu alkaa kasvaa vasta siitä hetkestä, jolloin se on kohdannut sielun, joka tyhjentää sen.

71.

Miksi emme tunnustaisi itsellemme, että kaikkia mutta tärkeämpi velvollisuus ei ole itkeä kaikkien kanssa, jotka itkevät, kärsiä kaikkien kanssa, jotka kärsivät, ja ojentaa sydämensä kaikille ohikulkijoille, jotta he sitä haavoittaisivat tai hyväilisivät? Kyyneleet, kärsimykset ja haavat ovat meille terveellisiä, niin kauan kuin ne eivät vie elämänrohkeuttamme. Älkäämme milloinkaan unohtako, että mikä lieneekin tehtävämme tässä maailmassa, mikä päämäärä pyrkimyksillämme ja toiveillamme, mikä tulos tuskistamme ja iloistamme, me olemme ennen kaikkea elämän sokeita säilyttäjiä. Se on ainoa, mikä on ehdottoman varmaa, se on ainoa kiinteä kohta inhimillisessä siveysopissa. Meille on annettu elämä — emme tiedä miksi, mutta näyttää varmalta, ettei tämä ole sen vuoksi, että heikontaisimme ja hukkaisimme sen. Me edustamme vieläpä aivan erikoista elämän muotoa tällä kiertotähdellä: ajatuksen elämää, tunteiden elämää, ja siksi lienee kaikki, joka on omiansa vähentämään ajatuksen ja tunteiden hehkua, epäsiveellistä. Koettakaamme siis elähdyttää, kaunistaa ja laajentaa tätä hehkua, koettakaamme ennen kaikkea lisätä luottamustamme ihmisen suuruuteen, voimaan ja kohtaloon. Totta on, että voisin yhtä hyvin sanoa: hänen pienuuteensa, hänen heikkouteensa ja hänen kurjuuteensa.

On yhtä paljon sielua jännittävää olla ylevän onneton kuin ylevän onnellinen. Merkitsee muuten vähän, ihminenkö vai kaikkeus meistä näyttää ihailtavalta, kunhan vain joku näyttää meistä ihailtavalta, kunhan ylennämme tietoamme äärettömästä. Keksitty tähti lisää säteen ihmisen ajatuksiin, intohimoihin, rohkeuteen. Kaikki kaunis, minkä näemme ympäristössämme, on jo kaunista sydämessämme, kaiken jumaloimista ansaitsevan ja suuren, mitä tapaamme itsessämme, tapaamme samalla myös muissa. Jos sieluni herätessään tänä aamuna rakkausajatuksissaan on kohdannut aatteen, joka hivenenkin lähentää sitä Jumalaa kohti, joka luultavasti, — kuten edellä on mainittu, on vain kaunein sen haluista, näen tämän saman aatteen köyhässä, joka hetkistä myöhemmin kulkee ikkunaini ohi, ja minä rakastan häntä enemmän, koska tunnen hänet paremmin.

Älkäämme luulko, että olisi aivan hyödytöntä näin rakastaa. Niiden avulla, jotka tällä tavoin rakastavat yhä syvemmin, saa ihminen kerran tietää, mitä hänen on tehtävä. Todellisen siveyden on synnyttävä tietoisesta ia äärettömästä rakkaudesta. Suuri armeliaisuus on jalostumista. Mutta minä en voi jalostaa sinua, jollen voi ensin jalostaa itseäni, enkä voi ihailla sinua, ellen ensin ole havainnut jotakin ihailtavaa itsessäni. Kun olen suorittanut jalon teon, on parhaimpana palkintona, jonka tämä teko minulle antaa, yhä luonnollisempi varmuus, että sinä voit tehdä samoin. Jokainen ajatus, mikä avartaa sydäntäni, avartaa ihmisrakkauttani ja ihmiskunnioitustani. Sitä mukaa kuin minä kohoan, kohoat sinä minun mukanani. Mutta jos rakastaakseni sinua leikkaan siivet rakkaudeltani, koska sinun rakkaudellasi ei vielä ole siipiä, niin syntyy kahta vertaa enemmän hyödytöntä itkua ja valitusta alhaalla laaksossa, mutta rakkaus ei astu askeltakaan huippuja kohti. Rakastakaamme aina korkeimmalta kohdalta, mihin voimme päästä. Älkäämme rakastako säälistä, kun voi rakastaa rakkaudesta. Älkäämme antako anteeksi hyvyydestä, kun voi antaa anteeksi oikeudentunnosta. Älkäämme opetelko lohduttamaan, kun voi oppia kunnioittamaan. Oi, pyrkikäämme aina hellittämättä parantamaan laadultaan sitä rakkautta, jota annamme ihmisille! Yksi siemaus tätä rakkautta, joka on saatu huipuilta, on arvokkaampi kuin sata, jotka on saatu tavallisen armeliaisuuden seisovista lätäköistä. Ja jos se, jota et enää rakasta säälistä tai vain siksi, että hän itkee, ei koskaan tule tietämään, että sinä häntä sinä hetkenä rakastat, koska olet jalostanut häntä samalla kertaa kuin itseäsi, mitä merkitsee se kaiken jälkeen? Olet tehnyt sen, mitä olet pitänyt parhaimpana, vaikkakin parhain voi olla aivan hyödytöntä! Eikö meidän ole aina toimittava tässä elämässä, ikäänkuin Jumala, jota sydämemme ylevimmin halajaa, meitä lakkaamatta katselisi?

72.

Mutta palatkaamme suuriin yhteenkuulumattomiin lakeihin. Joku aika sitten kohtalo kamalassa onnettomuudessa [Pariisin Bazar de la Charitén tulipalo toukok. 4 p. 1897] jälleen ja sattuvammalla tavalla kuin milloinkaan osoitti sen, mitä ihmiset sanovat sen vääryydeksi, sokeudeksi tai häikäilemättömyydeksi. Se näytti siinä nimenomaan rankaisevan ainoata niistä ulkoisista hyveistä, jotka järki on meille jättänyt, nimittäin rakkautta lähimmäiseen. On luultavaa, että siinä piirissä, jota onnettomuus sinä päivänä kohtasi, oli muutamia epätäydellisesti oikeamielisiä. Näyttää myöskin varmalta, että joukossa oli ainakin yksi todellisesti ja epäitsekkäästä oikeamielinen. Tuon yhden oikeamielisen miltei varma läsnäolo saattaa meidät asettamaan kaikessa alastomuudessaan sen kauhean kysymyksen, jota emme voi olla tekemättä itsellemme. Jos hän ei olisi ollut siellä, voisimme sanoa, ettemme tiedä, mistä ylevän oikeuden määrästä on muodostunut vääryys, joka meistä näyttää suunnattomalta. Voisimme sanoa itsellemme, että se, mitä tässä nimitettiin armeliaisuudeksi, ehkä on vain ainaisen väärämielisyyden julkeata ilmausta. Ihminen ei voi päättävästi uskoa, että hänen kaikessa ulkonaisessa on taisteleminen vain sokeiden voimien: veden, tulen, ilman, painolain y.m. kanssa ja ottaminen tosiasiat huomioon. Me tunnemme tarvetta antaa sattuman anteeksi, ja kun muodollisesti sitä syytämme, eikö se tapahdu samalla tavalla kuin antaisimme sen anteeksi menneisyydessä ja tulevaisuudessa sillä tuskallisella hämmästyksellä, jota tunnemme kuullessamme, että hyvä ihminen on tehnyt alhaisen ja huonon teon?

Pidämme sopivana luoda ihanteellisen sattuman, oikeamielisemmän kuin me itse, ja kun se on tehnyt epäämättömän vääryyden ja hämmästys on painunut sydämemme sisimpään, luotamme siihen jälleen, sanoen itseksemme, ettemme tiedä kaikkea, mitä se tietää, ja että se lienee seurannut meille tutkimattomia lakeja. Maailma näyttäisi meistä synkältä, ellei sattuma olisi siveellinen. Meistä näyttäisi kaikki siveellisyys ja kaikki oikeus puuttuvan, ellei olisi meidän siveellisyyttämme ja oikeamielisyyttämme valvovaa siveyttä ja oikeamielisyyttä. Me emme enää halua sitä rangaistusten ja palkintojen matalaa ja ahdasta siveellisyyttä, jota positiiviset uskonnot meille tarjoavat, mutta silloin unohdamme, että jos sattumalla olisi hivenkään oikeudentuntoa, ei se ylevä ja epäitsekäs siveys, jota haaveilemme, enää olisi mahdollinen. Ellemme ole varmat siitä, että sattuma on ehdottomasti väärä, ei meillä enää ole mitään etua oikeamielisinä olemisesta. Me kiellämme pyhimyksien ihanteen ja olemme varmat, että palkinnon toivossa tehdyllä velvollisuuden täyttämisellä, olkoon että sinä olisi vain tyytyväisyys täytetystä velvollisuudesta, viisaan Jumalan silmissä olisi kai suunnilleen sama arvo kun pahan tekemisellä, koska se meitä hyödyttää. Me sanomme mielellämme, että jos Jumala on niin korkea kuin korkein ajatus, minkä hän on herättänyt ihmisten parhainten sieluihin, niin hänen pitäisi karkoittaa luotaan kaikki ihmiset, jotka ovat tahtoneet miellyttää häntä, s.o. jotka eivät ole tehneet hyvää, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan, ja jotka eivät ole rakastaneet hyvettä enemmän kuin Jumalaa itseään.

Mutta todellisuudessa taas huomaamme pienimmänkin tapauksen edessä, että me tuskin olemme jättäneet taaksemme lapsuudenajan vielä vallitsevan siveysopin kertomuksia, joissa kaikki rikokset saavat rangaistuksensa. Me tarvitsisimme niiden sijaan kertomuksia "rangaistuista hyveistä". Ne olisivat hyödyllisempää todellisille sieluille ja pitäisivät paremmin voimassa niiden ylpeätä pyrkimystä hyvään. Älkäämme jättäkö huomaamatta, että juuri sattuman epäsiveellisyydestä syntyy kauniimpi siveys. Tässä kuten kaikkialla on asianlaita se, että mitä hylätymmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä enemmän hän löytää ihmiselle erikoista voimaa. Se, mikä meidät tekee rauhattomiksi näiden suurten vääryyksien tapahtuessa, on korkean siveyslain kieltäminen, mutta juuri tästä kieltämisestä syntyy välittömästi korkeampi siveyslaki. Kun on poistettu rangaistus ja palkinto, syntyy välttämättömyys tehdä hyvää hyvän itsensä vuoksi. Älkäämme milloinkaan tulko rauhattomiksi, kun jokin siveyslaki näyttää meistä katoavan, niitä on aina suurempia varastossa. Kaikki, mitä lisäämme kohtalon siveellisyyteen, otamme pois puhtaimmalta siveysihanteeltamme. Ja päinvastoin, mitä varmemmat olemme siitä, että kohtalo ei ole oikeamielinen, sitä enemmän avarramme ja raivaamme edestämme alaa paremmalle siveydelle. Älkäämme kuvitelko, että hyveen perusteet horjuvat, koska Jumala meistä näyttää väärämieliseltä. Vasta Jumalansa ilmeisessä vääryydessä tapaisi inhimillinen hyve lopulta järkkymättömät perusteet.

73.