Meidän on alistuttava luonnon viisasta kohtaan osoittamaan välinpitämättömyyteen. Tämä välinpitämättömyys näyttää meistä oudolta vain siksi, ettemme ole kyllin viisaita, sillä viisauden velvollisuuksia on niin tarkasti ja niin nöyrästi kuin mahdollista ottaa selville se paikka, mikä ihmisolennolla on kaikkeudessa.

Ihmisolento näyttää suurelta piirissään samoin kuin mehiläinen näyttää suurelta istuessaan hunajakakkunsa kennolla. Mutta olisi kohtuutonta odottaa, että kentällä vieläkin yksi kukka aukeaisi, koska mehiläiskuningatar on ollut uljas keossaan. Älkäämme luulko pienentävämme itseämme suurentaessamme kaikkeutta. Olkaamme me itse tai olkoon maailman kaikkeus meistä suuri, niin äärettömyystunne, joka on jokaisen hyveen elinneste, on kiertävä samalla tavoin sielussamme.

Mikä onkaan hyveellinen teko, että me siitä odottaisimme niin tavattomia palkintoja? Meidän ei ole painovoimalaeista, vaan itsestämme etsittävä nämä palkinnot. Vain ne, jotka eivät tiedä, mitä hyvyys on, pyytävät palkintoa hyvyydestä. Emme saa varsinkaan unohtaa, että hyveellinen teko on aina onnellinen teko. Se on aina pitkän, onnellisen ja tyytyväisen sisäisen elämän kukka. Se edellyttää aina rauhan hetkiä ja pitkiä päiviä sielujemme rauhaisimmilla huipuilla. Ei mikään jälkeenpäin tullut palkinto korvaisi edeltänyttä rauhaa. Se oikeamielinen, joka tuhoutui mainitsemassani onnettomuudessa, oli siellä vain sentähden, että hänen sielunsa oli hyvässä tavannut varmuuden ja rauhan, jota ei mikään onni, ei mikään kunnia, ei mikään rakkaus olisi voinut hänelle antaa. Jos liekit jakautuisivat, vesi vetäytyisi takaisin, jos kuolema toisinaan epäröisi sellaisten olentojen edessä, mitä tulisi silloin sankareista ja oikeamielisistä? Mikä onni olisi hyveessä, joka on täysin onnellinen vain siksi, että se on jalo ja puhdas, ja joka on jalo ja puhdas vain siksi, että se odottaa jotakin palkintoa? Inhimillinen ilo on tehdä hyvää päämäärään pyrkiessään; jumalallinen ilo on tehdä hyvää mitään toivomatta. Ihminen tietää yleensä, miksi hän tekee pahaa; mutta mitä vähemmän hän tietää, miksi hän tekee hyvää, sitä puhtaampaa on se hyvä, jota hän tekee. Saadaksemme tietää, minkäarvoinen oikeamielinen on, kysykäämme häneltä, miksi hän on oikeamielinen. On todennäköistä, että se, jolla on vähimmin vastattavaa, on täydellisimmin oikeamielinen. Voi sattua, että sitä mukaa kuin äly laajenee, niiden vaikutteiden luku, jotka saattavat sielua sankariuteen, näyttää vähenevän, mutta samalla äly huomaa, ettei sillä ole muuta ihannetta kuin yhä salaisempi ja epäitsekkäämpi sankarius.

Miten asianlaita lieneekin, se, joka tuntee tarvetta suurentaa hyvettä lisäämällä siihen kohtalon ja maailman hyväksymisen, ei vielä tunne hyvettä. Todellisesti hyvin toimii vasta sitten, kun toimii hyvän itsensä vuoksi muuta odottamatta kuin että yhä paremmin saa tietää, mikä on hyvää. "Ilman muuta todistajaa kuin oma sydän", sanoo Saint-Just. Jumalan silmissä on huomattava ero, niin arvelen, sen ihmisen sielun, joka on vakuutettu, ettei hyveellisen teon säteillä ole rajoja, ja sen sielun välillä, joka sanoo itselleen, etteivät nämä säteet todennäköisesti ole tarkoitettuja menemään hänen sydämensä piirin ulkopuolelle. Totuus, joka on liian korkea ollakseen epäiltävä, voi antaa hetkeksi enemmän voimaa, mutta nöyrempi ja inhimillisempi totuus antaa kestävämmän ja vakavamman tarmon. Onko oltava sotilas, joka on varma, että jokainen hänen laukauksistaan ratkaisee voiton, vai se, joka tietää, mikä mitättömyys hän on taistelun tuoksinassa, ja kuitenkin taistelee yhtä rohkein mielin? Hyveellinen ihminen tuntisi tunnonvaivoja pettäessään lähimmäistään, mutta on liiankin valmis hyväksymään käsityksen, että on ihanteellista pettää vähän itseään.

Mutta palatkaamme oikeamielisen laskuvirheisiin. Luulen, että parhaat meistä etsisivät toista onnea, jos hyve olisi hyödyllinen, ja Jumala ottaisi heiltä suuren elämisen aiheen, jos hän usein palkitsisi heitä. On luultavaa, ettei mikään ole tarpeellista, ei mikään välttämätöntä, ja jos sielu ei enää tuntisi iloa tehdessään hyvää, koska se on hyvää, niin se keksisi toisen vielä puhtaamman ilon. Mutta toistaiseksi se on kaunein, mikä sillä on; älkäämme koskeko siihen ilman syytä. Älkäämme liiaksi koskeko hyveen tuottamiin onnettomuuksiin, jottemme samalla koske sen onnen läpikuultavimpaan olemukseen. Ne sielut, jotka todella nauttivat tätä onnea, olisivat yhtä hämmästyneitä, jos heitä ajattelisi palkita, kuin toiset kummastelisivat, jos ajateltaisiin rangaista onnettomuutta. Vain ne, jotka eivät elämässään noudata oikeamielisyyttä, valittavat siitä lakkaamatta.

74.

Intialainen viisaus on oikeassa sanoessaan: "Tee työtä kuin ne, jotka ovat kunnianhimoisia. Kunnioita elämää niinkuin ne, jotka sitä kaipaavat. Ole onnellinen niinkuin ne, jotka elävät elämisen onnen vuoksi."

Ja ihmisviisaudessa on vielä keskipisteenä: Toimia niinkuin jokaisesta teosta kypsyisi harvinainen ja ikuinen hedelmä ja kuitenkin tietää, miten mitätön oikeamielinen teko on kaikkeuteen nähden. Tuntea epäsuhde ja kuitenkin vaeltaa niinkuin suhteet olisivat inhimilliset. Olla kadottamatta näkyvistä suuria ääriviivoja ja kuitenkin liikkua ahtaissa samalla luottamuksella, samalla vakavuudella, vakaumuksella ja tyytyväisyydellä kuin piiri olisi suuri.

Tarvitsemmeko kuvitelmia pitääksemme yllä hyvänkaipaamistamme? Jos näin olisi asian laita, olisi meidän tunnustettava itsellemme, ettei tämä halu sovellu ihmisluontoon. Ei ole järkevää kuvitella, että sydän uskoo kauan seikkoihin, joihin järki ei enää usko. Mutta järki voi uskoa seikkoihin, jotka ovat sydämessä. Se siirtyy lopulta yhä yksinkertaisemmin siihen joka kerta, kun pimeys laskeutuu sen alueelle. Sillä järki on sydämeen nähden kuten selvänäköinen, mutta liian nuori tytär, joka usein tarvitsee hymyilevän ja sokean äitinsä neuvoja. Tulee kerran hetki elämässä, jolloin siveellinen kauneus näyttää tarpeellisemmalta kuin älyllinen. Tulee hetki, jolloin kaikki hengen saavutukset muuttuvat sielun suuruudeksi, koska on vaara, että ne muuten haihtuvat surkeasti tasangolle kuin virta, joka ei osaa mereen.

75.