Mutta älkäämme liioitelko, kun on kysymyksessä viisaus, olkoonpa vaikka viisaus itse. Jolleivät ulkonaiset voimat aina pysähdy viisaan edessä, ovat kuitenkin useimmat sisäiset voimat hänen alamaisiaan, ja ihmisen miltei koko onni ja onnettomuus johtuvat sisäisistä voimista. Olemme sanoneet eräässä toisessa kohdassa, että ohikulkeva viisas keskeyttää tuhansia verinäytelmiä. Hän keskeyttää todellakin pelkällä läsnäolollaan useimmat niistä murhenäytelmistä, jotka syntyvät erehdyksestä tai pahasta. Hän keskeyttää ne itsessään ja estää ne syntymästä ympärillään. Ihmiset, jotka olisivat tehneet tuhansia hulluja ja pahoja töitä, eivät tee niitä, koska ovat kohdanneet olennon, joka on yksinkertaisen ja elävän viisas, sillä elämässä ovat useimmat luonteet lisäkeluonteita, jotka sattumaa seuraten antavat kärsimyksen tai rauhan virran itseään viedä. Jean-Jacques Rousseaun ympärillä esim. kaikki valittaa ja pettää, kaikki on täynnänsä mutkia ja viekkautta, kaikki näyttää hourivan. Jean-Paulin ympärillä on kaikki uskollista, kaikki näyttää ylevältä ja kirkkaalta, kaikki on rauhallista ja rakastavaa. Sitä, mitä me hallitsemme itsessämme, hallitsemme samalla kaikissa, jotka meitä lähestyvät. Oikeamielisen ympärille syntyy suuri, rauhallinen vyöhyke, jonka lävitse pahan nuolet vähitellen kadottavat tavan kulkea. Siveelliset kärsimykset, jotka häntä kohtaavat, eivät johdu enää ihmisistä. On kirjaimellisesti totta, että heidän pahuutensa ei voi saattaa meitä itkemään kuin niillä aloilla, missä emme vielä ole menettäneet halua saada vihollisemme itkemään. Jos kateuden nuolet vielä saavat meidät verta vuotamaan, niin tapahtuu näin siksi, että olisimme voineet heittää näitä samoja nuolia, ja jos petos saa meiltä kyyneleet valahtamaan, niin tapahtuu näin siksi, että meissä itsessämme on yhä kyky pettää. Sielua ei voi haavoittaa muilla hyökkäysaseilla kuin niillä, joita se ei vielä ole heittänyt rakkauden suurelle roviolle.
76.
Mitä tulee hyvän näytelmiin, esitetään niitä yhä näyttämöllä, joka on salaperäisyyden verhossa niin viisaalle kuin muillekin ihmisille. Me emme näe kuin selviämisen, mutta emme tiedä, missä varjossa tai valossa tätä selviämistä on valmisteltu. Oikeamielinen voi kuvitella vain yhden seikan, nimittäin että hänen kohtalonsa saavuttaa hänet oikeuden ja ihmisrakkauden teoin. Häntä ei isku kohtaa milloinkaan muulloin kuin armotilassa, kuten kristittyjen sanonta kuuluu, s.o. sisäisen onnen tilassa. Näin sulkeutuvat jo pahojen sisäisten kohtaloiden kaikki portit ja ulkonaisten sattumien useimmat.
Samassa määrin kuin velvollisuuden- ja onnen-käsittämisemme tulee ylevämmäksi, puhdistuu siveellisen kärsimyksen valta-alue, ja eikö se ole kohtalon tyrannillisin? Onnemme on suurin piirtein katsoen sisäisen vapautemme varassa. Tämä vapaus suurenee tehdessämme hyvää, se vähenee tehdessämme pahaa. Ei ole kuvaannollisesti, vaan hyvin todellisesti sanottua, että Marcus Aurelius vapautuu joka kerta keksiessään uuden totuuden lempeydessä, joka kerta antaessaan anteeksi tai ajatellessaan. Vielä vähemmän kuvaannollista on, että Macheth kytketään jokaiseen rikokseensa. Ja mikä pitää paikkansa suuresta kuninkaallisella näyttämöllä tehdystä rikoksesta, sankarillisen elämän suuresta hyveestä, pitää yhtä hyvin paikkansa tavallisen elämän vähäpätöisimmistä virheistä ja kaikista tuntemattomista hyveistä. Aivan meidän ympärillämme on pikku Marcus Aureliuksia ja Macbetheja, jotka eivät lähde huoneistaan. Niin puutteellinen kuin käsityksemme hyvästä onkin, heti kun hetkeksikään sen hylkäämme, jätämme itsemme ulkomaailman pahaasuoville voimille. Yksi ainokainen valhe itseäni vastaan, jonka olen kätkenyt sydämeni hiljaisuuteen, voi antaa sisäiselle vapaudelleni yhtä kohtalokkaan iskun kuin petos julkisella torilla. Ja niin pian kuin sisäinen vapauteni on saanut iskun, lähestyy kohtalo ulkoista vapauttani, kuten villipeto hitain askelin lähenee saalistaan, jota se kauan on väijynyt.
77.
Onko mitään näytelmää, jossa täydellisen kaunis ja täydellisen viisas olento kärsii yhtä syvästi kuin paha? Näyttää oikealta, että tässä maailmassa paha saa rangaistuksensa varmemmin kuin hyve palkintonsa. On totta, että rikoksella on tapana rangaista itseänsä äänekkäästi huutaen; hyve palkitsee itseänsä hiljaisuudessa, joka on sen onnen suljettu puutarha. Paha tuo mukanaan huomiota herättäviä tuhoja, mutta hyveellinen teko on vain mykkä uhri ihmiselämän syvimmille laeille. Ja juuri tämän vuoksi epäilemättä suuren oikeuden vaakalauta näyttää mieluummin painuvan varjon kuin valon puolelle. Mutta jos on vähän uskottavaa, että todella on olemassa "onnea rikoksessa", onko sitten useammin "onnettomuutta hyveessä"? Poistakaamme ensiksi ruumiilliset kärsimykset, ne ainakin, joiden lähde on kätketty sattuman synkimpiin metsiin. On sanomatta selvää, että pyövelilauma olisi saattanut ojentaa Spinozan kidutuspenkille, ja ettei mikään estä mitä tuskallisimpien tautien käymästä Antoninus Piuksen yhtä hyvin kuin Reganin ja Gonerilin kimppuun. Tämä ei ole tuskan inhimillinen, vaan eläimellinen osa. Huomatkaamme kuitenkin, että viisaus aina lähettää tieteen, nuorimman sisarensa, rajoittamaan joka päivä kohtalon alueilla ruumiillisenkin tuskan vyöhykettä. Mutta huolimatta kaikesta on näillä alueilla aina oleva saavuttamaton kolkka, jossa paha sattuma hallitsee. Aina on oleva muutamia vähentämättömän vääryyden uhreja, ja jos tämä saattaa meidät murheellisiksi, niin opettaa se toiselta puolen meitä ainakin lisäämään todellisempaan, inhimillisempään ja ylpeämpään viisauteen sen, mitä otamme liian salaperäisestä viisaudesta.
Meistä ei tule todellisen oikeamielisiä ennenkuin sinä päivänä, jolloin meidät osoitetaan vain itsestämme hakemaan oikeuden esikuvaa. Kohtalon vääryys asettaa muuten ihmisen takaisin paikalleen luontoon. Ei ole terveellistä, että hän lakkaamatta vilkuilee ympärilleen kuin lapsi, joka vielä etsii äitiään. Älkäämme luulko, että mikään siveellinen alakuloisuus seuraa näistä pettymyksistä. Totuus, miten masentavalta se näyttäneekin, muuttaa niiden rohkeutta, jotka tietävät sen ottaa vastaan. Joka tapauksessa on masentava totuus, vain sen vuoksi että se on totuus, aina arvokkaampi kuin kaunein rohkaiseva valhe. Mutta ei ole olemassa mitään masentavaa totuutta, sitävastoin kyllä rohkeutta, joka ei ole todellista. Se, mikä heikkoja horjuttaa, tukee vahvoja. "Ajattelen sitä rakkautemme päivää", kirjoitti eräs nainen, "jolloin me eräästä suuresta merelle päin avautuvasta ikkunasta näimme taivaanrannalta tulevan joukon valkoisia aluksia, jotka kaikki tulivat tottelevaisesti satamaan, jota katselimme… Voi, miten hyvin muistan sen päivän!… Muistatko, että yhdessä ainoassa aluksessa oli miltei musta purje, ja että se oli viimeinen, joka tuli satamaan? Muistatko myöskin, että juuri oli eronhetki? Se oli meille tuskallinen ja me olimme viimeisen veneen tulon ottaneet lähtömerkiksi. Sitä sattumaa, joka sai viimeisen aluksen mustaksi, me olisimme voineet pitää alakuloisuuden aiheena. Mutta kuten rakastuneet, jotka ovat 'hyväksyneet' elämän, me totesimme sen hymyillen ja löysimme toisemme vielä kerran."
Niin, sillä tapaa pitäisi tehdä elämässä. Ei ole aina helppoa hymyillä tummien purjeiden tullessa, mutta elämästä on mahdollista löytää jotakin, joka kohoutuu ylitsemme synkentämättä meitä, kuten rakkaus kohosi yli sen naisen, joka niin puhui, tekemättä häntä surulliseksi. Sitä mukaa kuin ajatus ja sydän avartuvat, ne puhuvat harvemmin vääryydestä. On hyvä sanoa itselleen, että tässä maailmassa on kaikki parhain päin, mitä meihin tulee, koska me olemme tämän maailman hedelmiä. Mutta kaikkeuden laki, joka meistä näyttää julmalta, soveltunee kuitenkin paremmin olemukseemme kuin kaikki paremmat lait, joita saatamme kuvitella. Ne ajat ovat todennäköisesti tulleet, jolloin ihmisen on muualle kuin itseensä opittava asettamaan ylpeytensä ja ilonsa keskipiste. Samalla kun silmämme aukenevat, tunnemme yhä suunnattomamman voiman itseämme hallitsevan, mutta samalla saamme yhä sisäisemmän varmuuden, että olemme tuon voiman osa, ja silloinkin kun se iskee meitä, ihailemme sitä, niinkuin Telemakos lapsena ollessaan isän käsivarren voimaa.
Tottukaamme vähitellen katselemaan luonnon tiedottomuutta samalla tyydytetyllä ja hellällä uteliaisuudella ja ihmettelyllä, joita toisinaan osoitamme katsellessamme oman tiedottomuutemme vastustamattomia liikkeitä. Mitä merkitsee, jos heilutamme järkemme pikku soihtua siinä, mitä sanomme kaikkeuden tiedottomuudeksi, tai omassamme? Toinen kuuluu meille yhtä läheisesti kuin toinenkin. "Lähinnä tietoa omasta voimastamme", sanoo Guyau, "on ihmisen korkeimpia erikoisoikeuksia saada tieto omasta voimattomuudestaan ainakin yksilönä. Äärettömän, joka tappaa meidät, ja sen tyhjän välillä, jota me olemme, ilmenevästä epäsuhteesta syntyykin meissä jonkinlainen suuruuden tunne. Me haluamme mieluummin, että vuori meidät musertaa kuin kivi. Sodassa haluamme mieluummin kaatua taistelussa tuhatta kuin yhtä vastaan. Kun äly osoittaa meille niin sanoaksemme voimattomuutemme mittaamattomuuden, haihduttaa se surumme tappiosta." Kuka tietää? On hetkiä, jollo:n se, mikä tuhoaa meidät, näyttää liikuttavan meitä lähemmin kuin se osa meitä, joka tuhoutuu. Ei mikään vaihda helpommin olinpaikkaa kuin itserakkaus, sillä vaisto sanoo meille, ettei mikään kuulu meille vähemmän. Niiden hovimiesten itserakkaus, jotka ympäröivät hyvin mahtavaa kuningasta, etsii pian loistavamman suojansa kuninkaan kaikkivaltiudessa, ja nöyryytys, joka kohtaa heitä pelätyn valtaistuimen korkeudesta, murtaa sitä vähemmän heidän ylpeyttään, mitä korkeammalta se on tullut. Jos luonto muuttuisi vähemmän välinpitämättömäksi, ei se enää näyttäisi meistä kyllin avaralta. Äärettömyydentunteemme tarvitsee luonnon kaiken äärettömyyden, kaiken sen välinpitämättömyyden voidakseen vapaasti liikkua, ja jokin sielumme osa haluaisi varmasti mieluummin toisinaan itkeä rajattomassa maailmassa kuin olla ainaisesti onnellinen rajoitetussa.
Jos kohtalo olisi muuttumattoman oikeamielinen viisasta kohtaan, olisi se epäilemättä täydellinen juuri sen vuoksi että asian laita niin olisi, mutta koska se on välinpitämätön, on se vielä parempi, ehkä suurempikin, ja joka tapauksessa se antaa kaikkeudelle takaisin sen merkityksen, jonka se ottaa sielumme teoilta. Emme menetä tässä mitään, koska mikään suuruus, olkoon se luonnossa tai ihmissydämessä, ei mene viisaalta hukkaan. Miksi siis olisimme huolissamme äärettömyyden tilasta? Kaikki ääretön, mikä voi kuulua jollekin olennolle, ei kuulu kenellekään muulle kuin sille, joka sitä ihailee.