78.

Muistatko Balzacin romaania Pierrette sarjassa Les Celibataires? Se ei ole mikään Balzacin mestariteoksia, ei lainkaan; enkä siltä kannalta katsoen siitä puhukaan. Siinä kohtaamme suloisen ja viattoman bretagnelaisen orpotytön, jonka hänen onneton tähtensä eräänä päivänä tempaa pois häntä ihailevan isoisän ja isoäidin luota ja hautaa pieneen maaseutukaupunkiin sedän, monsieur Rogronin, ja tämän sisaren, mademoiselle Sylvien, surulliseen kotiin. He ovat jo liikkeensä jättäneitä sekatavarakauppiaita, kovia, tyhmän turhamaisia ja ahneita poroporvareita, hermostuneita, synkkiä ja vaistomaisen vihamielisiä "celibatäärejä", naimattomia.

Tuskin on sovinnollinen ja rakastettava Pierrette tullut sinne, kun hänen marttyyriytensä alkaa. Kamalia rahakysymyksiä sekaantuu tarinaan: tehtäviä säästöjä, vältettäviä nairniskauppoja, tyydytettävää kunnianhimoa, estettäviä perimyksiä j.n.e. Naapurit, Rogronin ystävät, katselevat rauhallisina uhrin pitkällistä tuskaa, ja heidän vaistonsa hymyilee luonnollisesti vahvemman menestykselle. Kaikki loppuu Pierretten säälittävään kuolemaan, Rogronien, inhottavan asianajajan Vinet'n ja kaikkien heidän apuriensa voittoon. Mikään ei sitten häiritse pyövelien onnea. Sattumakin näyttää heitä suosivan, ja Balzac, jonka vastoin hänen tahtoansa tapahtumien todellisuus tempaa mukaansa, lopettaa kuin mlelipahoikseen kertomuksensa tällä lauseella: "Sopikaamme keskenämme siitä, että laillisuus olisi mainio puoli yhteiskunnallisista konnantöistä, ellei Jumalaa olisi olemassa."

Ei ole välttämätöntä mennä romaaneista etsimään tällaisia näytelmiä. Niitä tapahtuu joka päivä hyvin monissa kodeissa. Tämän esimerkin olenkin lainannut Balzacilta vain siksi, koska siinä on tarina vääryyden jokapäiväisestä voitosta kokonaisuudessaan. Ei ole mitään siveellisempää kuin sellaiset esimerkit, ja useimmat moralistit tekevät ehkä väärin heikontaessaan niiden suuria opetuksia koettamalla parhaansa mukaan pyytää anteeksi kohtalon vääryyksiä. Muutamat vetoavat Jumalaan saadakseen viattomuuden palkituksi. Toiset sanovat meille, että sellaisessa tapauksessa ei ole ensi sijassa uhria valitettava. He ovat epäilemättä oikeassa useammaltakin kannalta katsoen. Pieni vainottu ja onneton Pierrette nauttii onnea, jota hänen pyövelinsä eivät tunne. Hän pysyy rakastettavana, hellänä ja lempeänä kyyneleissään; ja se tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin jos hän olisi kova, itsekäs ja vihaava hymyilyssään. On surullista rakastaa olematta rakastettu; mutta vielä paljon surullisempaa on olla kokonaan rakastamatta. Ja kuinka voisikaan verrata Rogronien nurinkurista tyydytystä ja pieniä, alhaisia ja ahtaita toiveita sen lapsen suureen toivoon, joka sielussaan odottaa vääryyden loppumista. Mikään ei sano meille, että kalpea Pierrette on älykkäämpi ympäristöänsä, mutta se, joka kärsii syyttömästi, luo kärsimyksestä itselleen yhä avartuvan näköpiirin, kunnes se joissakin kohdin koskettaa ylevän hengen nautintoihin, kuten maan näköpiirikin, vaikkei katselija olekaan vuoren huipulla, näkyy toisinaan yhtyvän taivaanrantaan. Vääryys, jonka teemme, viittaa meidät pian pieniin aineellisiin nautintoihin, ja sitä mukaa kuin me niistä nautimme, kadehdimme uhrimme kykyä nauttia yhä vilkkaammin kaikesta siitä, mitä emme häneltä saata anastaa, kaikesta, mitä emme voi saavuttaa, kaikesta, mikä ei ole välittömässä yhteydessä aineen kanssa. Väärä teko avaa selko-selälleen uhrille juuri sen oven, jonka pyöveli sulkee omalta sielultaan, ja ihminen, joka silloin kärsii, hengittää puhtaampaa ilmaa kuin se, joka aiheuttaa kärsimyksen. Sata kertaa valoisampaa on niiden sydämissä, jotka ovat vainottuja, kuin niiden, jotka ovat vainoojia. Ja eikö onnen koko terveys johdu jonkunlaisesta valosta, joka meissä on itsessämme? Ihmisolento, joka aiheuttaa tuskaa, sammuttaa itsessään enemmän onnea kuin hän voi sammuttaa siinä, jonka hän murskaa. Kuka meistä — jos meidän olisi valittava — ei olisi mieluummin Pierretten kuin Rogronien sijassa? Meidän onnenvaistomme tietää varsin hyvin olevan mahdotonta, että se, joka toimii siveellisesti oikein, ei olisi onnellisempi kuin se, joka toimii siveellisesti väärin, vaikkakin hän toimisi väärin valtaistuimen korkeudessa. On totta, että Rogronit ehkä eivät tiedä vääryyttänsä. Se merkitsee vähän, sillä ihminen ei hengitä vapaammin ollessaan tietämättä kuin tietäessään pahan. Päinvastoin; se, joka tietää tekevänsä pahaa, toivoo toisinansa pääsevänsä vankilastaan; toinen kuolee siinä saamatta nauttia edes kaiken sen ajattelemisesta, mikä ympäröi hänen muurejaan, jotka kätkevät häneltä surullisesti ihmisen todellisen kutsumuksen.

79.

Mitä hyötyä on hakea oikeutta sieltä, missä sitä ei ole? Onko sitä muualla kuin sielussamme? Se kieli, mitä se puhuu, näyttää olevan ihmishengen luonnollnen kieli, mutta koska se myöhemmin tahtoo liikkua kaikkeudessa, on sen opittava toisia sanoja. Ei ole toista aatetta, jota kaikkeus ajattelisi vähemmän kuin oikeuden aatetta. Se ei mieti kuin tasapainoa, ja se mitä me nimitämme oikeudeksi, ei ole muuta kuin tasapainolakien inhimillinen muunnelma, samoin kuin hunaja on vain niiden nesteiden muunnelma, jotka liikkuvat kukissa. Ihmisen ulkopuolella ei ole oikeutta, mutta ihmisessä ei tehdä milloinkaan mitään vääryyttä. Ruumis voi nauttia väärin hankituista nautinnoista, mutta sielu ei tunne muuta tyydytystä, kuin mitä sen hyve on ansainnut. Sisäistä onneamme punnitsee tuomari, jota mikään ei voi lahjoa, sillä yritykset sitä lahjoa vähentävät yhä enemmän sitä viimeistä todellista onnea, jota se oli juuri panemassa valon vaakakuppiin. On ilmeisen kuohuttavaa, että voidaan, kuten Rogronit tekivät, sortaa sovinnollista olentoa ja että on mahdollista synkentää siten niitä harvoja elinvuosia, jotka maailmoiden sattuma hänelle oli suonut täällä maailmassa. Mutta ei pitäisi puhua vääryydestä muussa tapauksessa kuin jos Rogronien teko hankkisi heille sisäistä onnea, rauhaa, ajatusten ja tottumusten kohoutumista, sentapaista kuin hyve, mietiskely ja rakkaus hankkivat Spinozalle tai Marcus Aureliukselle. Voi tosin tuntea jonkinlaista älyllistä tyydytystä pahaa tehdessään. Mutta se paha, mitä tekee, ahdistaa välttämättä ajatusta ja rajoittaa sen persoonallisiin ja katoavaisiin seikkoihin. Tekemällä väärän teon me osoitamme, ettemme ole vielä saavuttaneet sitä onnea, jonka ihminen voi saavuttaa. Pahassakin, jos oikein erittelee, ilkeä ihminen etsii jonkinlaista rauhaa, jonkinlaista olemuksen kehittymistä. Hän voi luulla itseänsä onnelliseksi siinä kehityksessä, jonka hän huomaa, mutta olisiko Marcus Aurelius, joka on oppinut tuntemaan toisen kehittymisen, toisen rauhan, siihen tyytyväinen? jos lapsi, joka ei milloinkaan ole nähnyt merta, viedään suuren järven rannalle, kuvittelee se näkevänsä meren, taputtaa käsiään eikä pyydä enempää, mutta onko todellinen meri sen vuoksi vähemmän olemassa?

Nauttiiko se, jonka onni on niiden pikku voittojen varassa, jotka kateus, turhamaisuus ja välinpitämättömyys joka päivä saavuttavat, nauttiiko se niiden mielestä, jotka ovat nähneet toisenlaisen onnen, ansaitsematonta onnea? Kaipaatko sinä hänen elämäntajuntaansa, uskontoa, joka hänen sieluansa tyydyttää, sitä käsitystä maailman kaikkeudesta, jota hänen huolensa edellyttävät? Eikö kuitenkin juuri kaikki tämä muodosta sitä leveämpää tai ahtaampaa, syvempää tai matalampaa uomaa, jossa onni juoksee? Hän uskoo ehkä samoin kuin viisaskin, että on olemassa Jumala tai ettei häntä ole, että kaikki on lopussa tämän elämän mukana tai että kaikki jatkuu toisessa, ettei ole muuta kuin ainetta, ettei ole muuta kuin henkeä. Mutta luuletko, että hän uskoo tämän samalla tavoin? Se onni, jonka ammennamme siitä, mihin uskomme, s.o. elämän varmuus, rauha ja sisäiseen elämään luottamus, se ei vain alistuva, vaan toimiva, tutkiva ja lapsenkaltainen myöntyminen luonnonlakeihin, eivätkö kaikki ne johdu enemmän tavasta miten uskoo, kuin mitä uskoo? Voin uskonnollisella ja äärettömällä tavalla uskoa, ettei Jumalaa ole olemassa, ettei minun esiintymiselläni ole mitään päämäärää itsensä ulkopuolella, ettei sieluni elämä tämän rajattoman maailman taloudessa ole välttämättömämpi kuin kukan hetkelliset värivivahdukset. Sinä voit pikkumaisesti uskoa, että ainoa ja kaikkivaltias Jumala rakastaa ja suojelee sinua. Olen onnellisempi ja rauhallisempi sinua, jos epävarmuuteni on suurempi, vakavampi ja ylevämpi kuin sinun uskosi, jos se syvällisemmin tavoin on kysynyt sielultani, jos se on perehtynyt laajempaan näköpiiriin, jos se on rakastanut useampia asioita. Se Jumala, johon minä en usko, on muuttuva voimakkaammaksi ja lohduttavammaksi kuin se, johon sinä uskot, jos minä olen ansainnut, että epäilyni varautuu avarampiin ja puhtaampiin ajatuksiin ja tunteisiin kuin ne ovat, jotka sinun varmuuttasi elähyttävät. Vielä kerran: usko tai epäusko merkitsevät vähän. Ne, jotka jotakin merkitsevät, ovat rehellisyys, avartuneisuus, epäitsekkyys ja niiden syiden syvällisyys, joiden perustalla uskoo tai on uskomatta.

80.

Näitä syitä ei valita, ne ansaitaan kuten palkinnot. Ne, jotka valitsemme, ovat vain sattumalta ostettuja orjia, ne näyttävät tuskin eläviltä, eivät kiinny mihinkään ja odottavat vain tilaisuutta paeta. Mutta ne, jotka olemme ansainneet, keventävät askeleitamme kuin miettivät ja uskolliset Antigonet. Näitä vaikutteita ei saata kuljettaa sieluun. Niiden on täytynyt elää siinä hyvin kauan, niiden on täytynyt siinä viettää lapsuutensa, saada ravintonsa kaikista ajatuksistamme ja toimistamme, niiden pitää siinä tavata tuhansia muistoja vilpittömyydessä ja rakkaudessa eletystä elämästä. Sitä mukaa kuin nämä syyt suurenevat, sitä mukaa kuin sielumme näköpiiri avartuu, avartuu samoin onnemme näköpiiri, sillä tila, jonka tunteemme ja ajatuksemme täyttävät, on ainoa, missä onnemme voi liikkua. Onnemme tarvitsee tuskin aineellista tilaa, mutta siveellinen ala, joka sille avautuu, ei milloinkaan ole kyllin suuri. Meidän on aina koetettava sitä suurentaa, kunnes tulee hetki, jolloin onnemme ei pyydä muuta ravintoa kuin sen alan, jonka se peittää kohotessaan. Silloin ihminen alkaa olla onnellinen olemuksensa todellisesti inhimillisessä ja saavuttamattomassa osassa, ja kaikki muut onnet ovat oikeastaan vain vielä itsetiedottomia katkelmia tästä onnesta, joka mietiskelee ja katselee eikä näe mitään rajaa itsessään eikä ympärillään olevassa.

81.