Tämä ala pienenee joka päivä pahassa, koska ajatukset ja tunteet siinä väkisinkin kutistuvat. Mutta ihminen, joka on kohonnut vähänkin, ei enää tee pahaa, koska ei ole olemassa mitään pahaa, joka ei loppujen lopuksi osoitu lähtevän ahtaasta ajatuksesta tai keskinkertaisesta tunteesta. Hän ei tee enää pahaa, koska hänen ajatuksensa ovat tulleet ylevämmiksi ja puhtaammiksi, ja hänen ajatuksensa tulevat vielä puhtaammiksi siitä, ettei hän enää voi tehdä pahaa. Niin ovat toimemme ja ajatuksemme valloittaessaan sitä rauhan taivasta, jossa sielumme elämä voi avartua esteettömästi, yhtä erottamattomia toisistaan kuin linnun molemmat siivet, ja mikä linnulle on vain tasapainolaki, muuttuu tässä oikeuden laiksi.

82.

Kuka voi sanoa, muuttuuko se viheliäinen tyydytys, jonka ilkeä ihminen hetkeksi luulee löytävänsä pahasta, sielulle tajuttavaksi, ennenkuin siihen sekaantuu heikko ja epämääräinen kaipaus, kaukainen hyvyyden tai säälin lupaaminen tai mahdollisuus?

Ehkäpä huomaa ilkeä ihminen, joka on saattanut uhrinsa tuhon partaalle, vähemmän synkän ja vähemmän hyödyttömän puolen ilossaan vasta sitten, kun hän ajattelee voivansa antaa anteeksi. Voisi luulla, että pahuuden täytyy toisinaan lainata valonsäde hyvyydeltä valaistakseen voittoaan. Saattaako ihminen hymyillä vihassa etsimättä hymyään rakkaudesta? Mutta tämä hymyily on oleva hyvin hetkellistä. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan on olemassa sisäistä vääryyttä. Voi sanoa, ettei ole yhtäkään sielua, jonka onnen asteikossa ei ole täsmälleen samoja merkkejä kuin oikeuden ja armeliaisuuden asteikoissa. Yhdistän tässä nuo kaksi sanaa, sillä armeliaisuus tai rakkaus on oikeamielisyyttä, jonka ei enää ole laskettava muita kuin jalokiviä. Ihminen, joka menee etsimään onneansa pahasta, osoittaa juuri sillä, että hän ei ole yhtä onnellinen kuin se, joka näkee pahaa tehtävän eikä hyväksy sitä. Hänellä.on kuitenkin sama päämäärä kuin oikeamielisellä. Hänkin hakee onnea ja jonkunlaista rauhaa ja varmuutta. Miksi siis häntä rangaista? Niin ei tehdä köyhälle, joka ei asu palatsissa; hän on kyllin onneton, koska hänellä on vain hökkeli asuttavanaan. Sen silmissä, joka voisi nähdä näkymättömän, olisi väärämielisimmän ihmisen sielulla aina oikeamielisyyden ominaisuudet, sen tahrattomat vaatteet ja sen pyhä into. Hän näkisi sen punnitsevan rauhaa, rakkautta, elämäntajuntaa, maan tai taivaan hymyilyjä ja sitä, mikä ne hävittää, masentaa tai myrkyttää, samalla tarkkuudella, joka tähän kannustaa pyhimyksen, sankarin, ajattelijan sielua. Ehkemme ole väärässä antaessamme oikeamielisyyden itseämme askarruttaa maailmassa, joka ei siitä ollenkaan välitä, yhtä vähän kuin mehiläinen tekee väärin valmistaessaan hunajaa keskelle maailmaa, joka ei sitä itse valmista. Mutta me olemme väärässä tahtoessamme ulkonaista oikeamielisyyttä, sillä sellaista ei ole. Se, mikä on meissä, riittäköön meille. Kaikkea punnitaan ja arvostellaan lakkaamatta olemuksessamme. Me arvostelemme itseämme tai, paremmin sanoen, onnemme arvostelee meitä.

83.

Sanotaan ehkä, että hyvällä on samoin tappionsa ja pettymyksensä kuin pahalla, mutta hyvän tappiot ja pettymykset eivät synkennä ja tee rauhattomaksi ajatusta, vaan päinvastoin kirkastavat ja rauhoittavat. Hyvä teko voi pudota tyhjään, mutta juuri silloin se opettaa meitä niittaamaan sielun ja elämän syvyyksiä. Se putoaa sinne usein kuin kivi, enemmän kirkastaen kuin ajatuksemme. Kun eräs madame Rogronin ilkeä suunnitelma menee myttyyn Pierretten viattomuuden vuoksi, niin hänen sielunsa kutistuu yhä enemmän; mutta kun Titus tuhlaa hyvyyttä eräälle kiittämättömälle ihmiselle, opettaa anteeksiantamuksen turhuus, rakkauden turhuus häntä siirtämään katseensa anteeksiantamuksen toiselle puolen, rakkauden toiselle puolen. Ei ole toivottavaa, että ihminen sulkeutuu mihinkään, ei edes hyvään, Hyveen viimeinen liike olkoon aina enkelin, joka raottaa ovea.

Pitäisi siunata näitä tappioita. Jos sattuma tahtoisi, että vihollisestamme tulisi ystävämme joka kerta kun hänelle annamme anteeksi, niin kuolisimme saamatta tietää sitä, mitä meissä kirkastaa epäviisas lempeys, jota emme kadu. Me kuolisimme, ilman että olisimme voineet mitata niitä voimia, jotka ympäröivät elämäämme, suurimmalla voimalla, joka on sielussamme. Hyvän teon turhuus, ylevän tai yksinkertaisen rehellisen ajatuksen näennäinen tehottomuus heittää useihin asioihin toisenluontoisen valonsäteen kuin hyvän koko hyödyllisyys voisi niihin heittää. Olisi tosin suuri ilo todeta rakkauden ainainen voitto, mutta vielä suurempi ilo on kulkea tämän harhakuvan läpi totuuteen asti. Ajattelija, jonka kuolema tempasi meiltä liian varhain, on sanonut: "Ihminen on liian usein historian kuluessa pannut arvonsa erehdyksiin, ja totuus on hänestä aluksi näyttänyt hänen itsensä alentamiselta. Totuus ei aina saavuta unelmaa, mutta sillä on se puolellaan, että se on tosi. Ajatuksen alalla ei ole mitään siveellisempää kuin totuus."

Tässä totuudessa ei ole mitään katkeraa. Mikään totuus ei ole viisaalle katkera. Hänkin on voinut toivoa, että hyve siirtäisi vuoria ja että rakkaudentyö ainaiseksi lepyttäisi kaikkien hänen veljiensä sydämet. Mutta tänään hän oppii pitämään parempana, ettei niin ole asian laita. Eikä hänen ylpeytensä vain tyydytyksen vuoksi korjaa eloa. Hän ei arvostele itseään kaikkeutta paremmaksi, mutta hän luulee itsensä siinä vähemmän tärkeäksi. Hän ei enää hoitele sitä oikeamielisyyden intoa, jonka hän tapasi sielussaan, niiden henkisten hedelmäin vuoksi, joita se tuo, vaan kunnioituksesta kaikkea kohtaan, mikä on olemassa, ja niiden odottamattomain kukkain vuoksi, jotka se synnyttää hänen älyssään. Hän ei soimaa kiittämätöntä, ei edes kiittämättömyyttä. Hän ei sano itselleen: "Olen parempi kuin tuo mies" tai "Minä en joutuisi tuohon paheeseen". Mutta kiittämättömyys opettaa hänelle, että hyvässä työssä on avarampi, vähemmän persoonallinen ja yleiseen elämään soveltuvampi ilo kuin siinä, jota hän odotti kiitollisuudelta. Hän haluaa mieluummin koettaa ymmärtää sitä, mitä on, kuin ponnistella uskomaan sitä, mitä toivoo. Hän on kauan elänyt kuin köyhä, joka äkkiä muutetaan hökkelistään suunnattomaan palatsiin. Herätessään hän rauhattomana etsi liian suurista saleista ahtaan kamarinsa köyhiä muistoja. Missä ovatkaan liesi, vuode, pöytä, vati ja jakkara? Hän huomasi vielä puhteittensa pikkuruisen tuikun lepattavan vierellään, mutta sen valo ei jaksanut kohota korkeaan hoviin, ja vain lähin pylväs näytti ajoittain huojuvan valon pikku siipien voimattomasti lepattaessa. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen asuntoon. Hän kulki läpi lukemattomien salien, ja hän iloitsi kaikesta, mitä liekkivähänen ei valaissut, yhtä paljon kuin kaikesta, mitä se valaisi. Ensin hän olisi toivonut itselleen vähän matalampia ovia, vähän kapeampia portaita ja vähemmän silmänkantamattomia saleja. Mutta sitä mukaa kuin hän kulki edelleen, hän ymmärsi sen kauneuden ja suuruuden, joka ei ollut sopusoinnussa hänen unelmiensa kanssa. Hän oli onnellinen todetessaan, ettei pöytä ja sänky ollut pääasiana kuten hänen hökkelissään. Hän oli iloinen, ettei palatsi ollut rakennettu köyhyyden tavallisten tapojen mukaan. Hän osasi ihailla sitä, mikä oli ristiriidassa hänen toiveittensa kanssa, sillä niin hän laajensi näköpiiriänsä. Kaikki, mikä on olemassa, lohduttaa ja vahvistaa viisasta, sillä viisaus on juuri kaiken olevaisen etsimistä ja tunnustamista.

84.

Viisaus tunnustaa Rogronitkin. Sen mieltä kiinnittää elämä enemmän kuin oikeamielisyys ja hyve, ja jos sattuu, että suuri, liian abstraktinen hyve on elämän edessä, joka liikkuu vain ahtaissa rajoissa, niin kiinnittäähän mieluummin tarkkaavaisuutensa pieneen elämään kuin suureen, liikkumattomaan, ylpeään ja yksinäiseen hyveeseen.