Ennen kaikkea, se ei halveksi mitään. On vain yksi seikka maailmassa, joka on kokonaan halveksittava, ja se on halveksiminen itse. Ne, jotka ajattelevat, ovat liiankin usein taipuvaisia halveksimaan niitä, jotka kuluttavat elämänsä ajattelematta. Ajatuksella on tosin suuri merkitys, ja meidän on ennen kaikkea pyrittävä ajattelemaan niin paljon kuin mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, mutta on liioittelua uskoa, että vähän suurempi tai pienempi kyky käytellä muutamia yleisiä ajatuksia nostaisi varman rajan kahden ihmisen välille. Loppujen lopuksi vallitsee suurimman ajattelijan ja mitättömimmän pikkuporvarin välillä usein vain sama ero kuin totuuden välillä, joka toisinaan saa ilmaisumuodon, ja totuuden välillä, jota ei laadita ymmärrettävään muotoon. Tämä on paljon, tämä on syvä rotko, mutta ei pohjaton kuilu. Mitä enemmän ajatus ylenee, sitä mielivaltaisemmalta ja häviävämmältä näyttää raja sen välillä, joka ei vielä ajattele, ja sen välillä, joka aina ajattelee. Pikku porvarin mielen täyttävät ennakkoluulot, naurettavilta näyttävät intohimot, ahtaat, kavalat ja usein hyvinkin alhaiset ajatukset, mutta aseta hänet viisaan rinnalle elämän todellisiin olosuhteisiin, tuskan, kuoleman, rakkauden, todellisen sankariuden eteen, niin tapahtuu useammin kuin kerran, että viisas kääntyy mitättömän seuralaisensa puoleen, niinkuin hänellä olisi yhtä inhimillinen, yhtä varma totuus.

On hetkiä, jolloin viisas tuntee henkisten aarteittensa turhuuden, jolloin hän huomaa, että tuskin muut kuin eräät tavat ja eräät sanat erottavat hänet muista ihmisistä, ja jolloin hän epäilee näiden sanojen arvoa. Nämä ovat viisauden hedelmällisimpiä hetkiä. Ajatteleminen on usein erehtymistä, ja ajattelijan, joka eksyy, täytyy usein löytääkseen jälleen tien palata takaisin paikkaan, johon hiljaisen, mutta välttämättömän totuuden viereen ovat uskollisina jääneet istumaan ne, jotka eivät paljoa ajattele. He vartioivat heimon liettä, toiset kuljettavat sen soihtuja, ja kun soihtu alkaa lepattaa ilman puutteesta, on parasta lähetä liettä. Voisi luulla, ettei tämä liesi muuta paikkaa; se johtuu siitä, että se etenee maailman mukana ja sen pikku liekki osoittaa ihmiskunnan todellista aikaa. Tiedetään aivan tarkoin, mitä tuo jatkuvaisuuden voima on velkaa ajattelijalle, mutta kukaan ei välitä siitä, mitä ajattelija on velkaa tuolle jatkuvaisuuden voimalle. Maailma, jossa olisi vain ajattelijoita, kadottaisi ehkä tiedon useista välttämättömistä totuuksista. Itse asiassa ajattelee ajattelija vain silloin yhä edelleen oikein, kun hän ei milloinkaan menetä kosketusta niiden kanssa, jotka eivät ajattele.

On helppo halveksia, vähemmän helppoa on ymmärtää. Mutta todellisesti viisas ei tunne mitään halveksintaa, joka ei ennen pitkää muutu ymmärtämiseksi. Jokainen ajatus, joka halveksien siirtyy ohi suuren mykän ryhmän, jokainen ajatus, joka ei tässä ryhmässä tunne enää tuhansia uinuvia sisariaan ja veljiään, on liiankin usein vain paha ja hedelmätön unelma. On hyvä toisinaan muistaa, että henkisessä ilmapiirissä, kuten ulkonaisessakin, epäilemättä tarvitaan paljon enemmän typpeä kuin happea, jotta sitä yhä edelleen saattaisi hengittää.

85.

Ymmärrän kyllä, että Balzacin kaltaisia ajattelijoita on huvittanut kuvata tämänluontois;a pikkueläjiä. Ei ole mitään ikuisemmin yhtäläistä kuin nämä pikkueläjät; eikä kuitenkaan vuosisadasta vuosisataan mikään muutu syvällisemmin kuin ilmapiiri, joka heitä ympäröi. Samoja eleitä eri taivaiden alla, mutta taivaiden, jotka eivät näyttäisi erilaisilta, elleivät eleet olisi samoja. Suuri sankariteko kääntää kokonaan katseemme itseensä; mutta vähäpätöiset sanat ja teot siirtävät huomiomme sitä ympäröivään taivaanrantaan, ja eikö inhimillisen viisauden valokohta ole aina taivaanrannalla? Jos näkee oliot luonnon tunteen ja järjen mukaan, ei näiden elämien yleinen keskinkertaisuus voi olla todella keskinkertaista, juuri siksi että se on niin yleistä.

Muuten on varsin hyödytöntä tehostaa tätä: jonkun sielun tuntee vain niin korkealle asti kuin on oppinut omansa tuntemaan, eikä ole olemassa ainoatakaan olentoa, niin pieneltä kuin se alussa näyttäneekin, joka ei kohoa pimeästä sitä mukaa kuin se pimeä, jossa olemme, hälvenee. Emme näe sitä, jonka täytyy suurentua, jotta voisimme sitä rakastaa; sitä, jota emme rakasta, on välttämätön valaista kohottamalla liekkiä, kunnes se tulee rakkauden tasalle. Ainoa, mitä meidän on toivottava, on, että valonsäde joka päivä loistaisi sielustamme. Samantekevää on, minne se sattuu. Ei ole ainoatakaan esinettä, johon katse tai ajatus lankeaa, joka ei sisältäisi useampia aarteita kuin ne voivat valaista. Tässä maailmassa ei ole niin pientä seikkaa, ettei se olisi paljon suurempi kuin kaikki se valo, jonka sielu voi sille lainata.

86.

Eikö ihmiskohtalojen oleellisinta tavata tavallisissa kohtaloissa, kun ne on vapautettu monista yksityisseikoista, jotka häiritsevät tarkkaavaisuutta? Suuri, huipuilla tapahtuva siveellinen taistelu on tavattoman kaunis näky. Tarkkaavainen katselija ihailee kauan ihmeellistä puuta autiolla ylängöllä, mutta lakattuaan ihailemasta sitä hän menee metsään, jossa puut eivät ole niin ihmeellisiä, mutta lukemattomia. On todennäköistä, että suunnattoman metsän muodostavat vain keskinkertaiset rungot ja oksat, mutta eikö se ole syvä, eikö sillä ole olemisen oikeutta, koska se on metsä? Poikkeuksellinen ei milloinkaan ole sanova viime sanaa, ja sen, mitä sanotaan yleväksi, pitäisi olla vain selvempi ja tarkempi tieto kaikkein normaalisimmasta. On terveellistä usein katsella niitä, jotka taistelevat huipuilla, mutta on myöskin välttämätöntä olla unohtamatta niitä, jotka nukkuvat tasangolla.

Nähdessään mitä tapahtuu niille, jotka niin uinailelevat, nähdessään kuinka paljon itse on saanut taistella erottaakseen ahtaamman onnen niiden onnesta, jotka taistelevat sivulla, pitää taistelua ehkä vähemmän tärkeänä, mutta rakastaa sitä enemmän. Mitä huomaamattomampi palkinto on, sitä toivottavampi se on, ei niin, että haluaisi vilpillisen hovimiehen tavoin nauttia salassa onnen suosiosta, mutta se ilo, jonka se meille näin antaa muille siitä ilmoittamatta, on ehkä ainoa, jota emme ole vähentäneet veljiemme osasta. Silloin ei enää katso jälkimmäisiä ja sano: "Miten kaukana olenkaan noista ihmisistä!" vaan saattaa lopulta aivan yksinkertaisesti itselleen tunnustaa: "Mitä enemmän kohoan, sitä vähemmän tunnen etääntyväni lukuisimmista ja mitättömimmistä seuralaisistani, ja ne askeleet, jotka astun kohti epävarmaa päämäärää, lasken niiden askeleiden mukaan, jotka lähentävät minua niihin, joita olen halveksinut ennen tietämättömyydessäni ja turhamaisuudessani."

87.