Mitä onkaan itse asiassa pieni elämä? Niin nimitämme elämää, joka on itsestään tiedoton, elämää, joka kuluu samassa paikassa neljän tai viiden henkilön kesken, elämää, jonka ajatukset, tunteet, intohimot ja halut suuntautuvat mitättömiin kohteisiin. Mutta sille, joka sitä katselee, juuri siksi että hän sitä katselee, muuttuu jokainen elämä suureksi. Elämä ei ole suuri eikä pieni itsessään, sitä katsellaan suuremmin tai pienemmin, siinä kaikki; ja elämä, joka näyttää korkealta ja suurelta kaikista, on elämä, joka on tottunut katsomaan avarasti itseensä. Jos et milloinkaan näe itsesi elävän, joudut pakostakin elämään ahdasta elämää; mutta se, joka näkee sinun niin elävän, on juuri sen kolkan keskinkertaisuudessa, jossa liikut, näkevä jonkinlaisen näköpiirin tapaisen tai lujemman tukikohdan, josta ajatus voi kohota inhimillisemmin ja varmemmin voimin.
Me luulemme aluksi, että kaikkialla ympärillämme on kivettyneitä, sulkeutuneita ja yksitoikkoisia olentoja ja ettei ole mitään, joka sieluumme, ainaiseen tunteeseen, iäiseen harrastukseen, loppumattomaan inhimillisyyteen yhdistää sen elämän, jota vanhapiika, ahdasjärkinen virkamies tai kullanhimonsa orjuuttama saituri viettää. Mutta annappa jonkun, jolla on silmät ja korvat avoinna kuten Balzacilla esimerkiksi, kulkea heidän keskellään, ja se tunne, joka on syntynyt maaseudulla vaatimattomassa kamarissa, on ulottuva yhtä kauas, on kuohuttava pohjaa myöten koko ihmiselämää yhtä syvästi, yhtä voimakkaasti kuin se kunnianarvoisa intohimo, joka suuren kuninkaan historiassa säteilee valtaistuimen korkeudesta. "On sellaisia pikku myrskyjä", sanoo Balzac eräässä ihailtavimmista kertomuksistaan pikkueläjistä ( Le Curé de Tours ), "on sellaisia pikku myrskyjä, jotka kehittävät sielussa yhtä monia intohimoja kuin on tarvittu ohjaamaan suurimpia yhteiskunnallisia harrastuksia. Eikö ole erehdystä luulla, että aika on nopea vain niille sydämille, jotka hautovat laajoja suunnitelmia, jotka kuohuttavat elämää ja saavat sen vaahtoamaan? Apotti Troubertin hetket kuluivat yhtä vilkkaina, haihtuivat yhtä huolestuttavien ajatuksien vallitessa, olivat yhtä syvien toiveiden ja pettymyksien kyllästämää kuin kunnianhimoisen pelurin tai rakastavan kamalat hetket. Jumala yksin tietää sen tarmon salaisuuden, jonka ihmisistä, asioista ja itsestämme parhaillaan saamamme voitot maksavat. Joskaan emme aina tiedä, minne olemme matkalla, tunnemme kuitenkin hyvin matkan vaivat. Mutta jos historioitsijan sallitaan jättää se tapahtumakulku, jota hän kuvailee, hetkeksi asettuakseen arvostelijan asemaan, jos hän vaatii sinua silmäilemään näiden vanhojenpiikojen ja näiden kahden apotin elämään, jotta saataisiin selville sen onnettomuuden syy, joka jäyti heidän olemustansa, käynee sinulle selväksi, että ihmisen on välttämätöntä tuntea eräitä intohimoja kehittääkseen itsessään ominaisuuksia, jotka antavat hänen elämälleen jaloutta, avartavat hänen näköpiiriään ja vaimentavat itsekkyyttä, joka on kaikille luoduille luonnollinen."
Tämä on totta. Ei ole aina rakastettava valoa sen itsensä, vaan sen vuoksi, mitä se valaisee. Suuri tulenloimu vuorilla on ihana, mutta siellä on vain niin vähän ihmisiä, ja pieni liekki ihmisjoukon keskellä on usein hyödyllisempi. Pienissä elämissä suuret muuten näkevät parhaiten olemuksensa, ja katsomalla ahtaita tunteita avartaa omiaan. Ei niin, että ahtaat tunteet saisivat vieroittavan muodon, mutta ne näyttävät yhä huonommin sopivan sen totuuden suuruuteen, joka meidät täyttää. On sallittua unelmoida elämästä, joka on parempi kuin tavallinen elämämme, mutta ei ole sallittua, luulen ma, yhdistää tätä unelmaa aineksista, joita ei ole jokapäiväisessä elämässä. Väitetään, että on hyvä katsoa elämää ylemmäksi, mutta ehkä on vieläkin parempaa totuttaa sieluaan katsomaan suoraan eteensä eikä toiveittensa ja unelmiensa päämäärinä katsomaan muihin huippuihin kuin niihin, jotka selvästi voidaan erottaa niistä pilvistä, jotka loistavat taivaanrannalla.
88.
Kaikki tämä vie meidät kohtaan, josta kauan sitten läksimme. Me olisimme pysähtyneet ulkonaiseen kohtaloon, mutta on muitakin kyyneleitä kuin ne, joita ulkonaiset surut silmiimme nostattavat. Viisaan, jota rakastamme, on elettävä kaikkien inhimillisten intohimojen keskellä; sillä sydämemme intohimot ovat ainoa ravinto, jota viisaus kauan vaaratta voi käyttää. Intohimomme ovat työmiehiä, jotka luonto lähettää meille avuksi rakentamaan tietoisuutemme, s.o. onnemme palatsia; ja ihminen, joka ei laske sisään näitä työmiehiä ja luulee voivansa yksin nostaa kaikki olemuksensa kivet, ei saa milloinkaan muuta kuin ahtaan, kylmän ja alastoman kammion sielunsa suojaksi.
Olla viisas ei suinkaan ole samaa kuin olla ilman intohimoja, vaan sitä, että oppii puhdistamaan niitä, joita itsellään on. Kaikki riippuu siitä, mikä asema ihmisellä on elämän portailla. Toiselle ovat siveelliset heikkoudet ja viat portaita, joita myöten laskeutuu, toiselle ne ovat askelikko, joka vie ylöspäin. On hyvin mahdollista, että viisas tekee useita seikkoja, joita ei-viisas ei tee; mutta jälkimmäisen intohimot vajottavat hänet yhä enemmän vaistomaiseen, kun sitävastoin viisaan intohimot lopulta aina valaisevat hänen tietoisuutensa jonkin kolkan. Hänen ei esimerkiksi tarvitse rakastaa kuin hullu, mutta jos hän niin tekee, niin hän todennäköisesti tulee viisaammaksi kuin jos hän ei milloinkaan olisi rakastanut muuten kuin viisaasti. Ei viisaus, vaan ylpeys hyödyttömimmässä muodossaan rehoittaa liikkumattomassa ja tyhjässä. Ei ole kyllin, että tietää, mitä on tehtävä, tai varmasti näkee edeltäpäin, mitä sankarit olisivat tehneet. Se voidaan ulkonaisesti oppia muutamissa tunneissa. Ei ole kyllin, että aikoo elää jalosti ja vetäytyy sitten kammioonsa hoidellakseen tätä aikomustaan. Viisaus, jonka olet tällä tavoin saavuttanut, ei pysty todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi enempää kuin toisten neuvot pystyvät todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi. "Meidän on etsittävä", sanoo intialainen sananlasku, "kukkaa, joka puhkeaa hiljaisuudessa myrskyn jälkeen, ei ennen sitä".
89.
Mitä kauemma kulkee rehellisesti elämän teillä, sitä enemmän uskoo elämän yksinkertaisinten ja jokapäiväisinten lakien totuuteen, kauneuteen ja syvyyteen. Oppii ihailemaan niitä juuri siksi, että ne ovat niin yleisiä, niin yhdenmuotoisia, niin jokapäiväisiä. Etsii ja odottaa yhä vähemmän tavatonta, sillä pian huomaa, että tavattomin asia luonnon suuressa, hiljaisessa, yksitoikkoisessa liikkeessä on tietämättömyytemme ja turhamaisuutemme lapselliset pyyteet. Ei pyydä enää haihtuvilta hetkiltä harvinaisia ja ihmeellisiä tapauksia, sillä ihmeellisiä tapauksia sattuu vain niille, jotka eivät vielä luota itseensä taikka elämään. Ei enää odota kädet ristissä yli-inhimillisen teon tilaisuutta, koska tuntee elävänsä kaikissa teoissaan. Ei pyydä enää, että rakkaus, ystävyys ja kuolema esiintyisivät meille haaveileminemme koristein, ihmeellisin sattumin ja ennusmerkein; osaa ottaa ne vastaan todellisessa yksinkertaisuudessaan ja alastomuudessaan. Saa vihdoinkin vakaumuksen, että voi löytää vastineen sankariuteen ja kaikkeen, mikä heikkojen, itsetiedottomien ja huolestuneiden silmissä on rehellisesti ja täydellisesti hyväksytyssä olemassaolossa ylevää ja poikkeuksellista. Ei luule itseään enään kaikkeuden ainoaksi suosikkipojaksi, vaan lisää tietoisuuttaan, valaisee hymyään ja kirkkauttaan kaikella, mitä ottaa ylpeydestään.
Tultuamme tähän kohtaan näyttävät pyhän Teresian tai Jean de la Croixin elämän ihmeelliset tapahtumat, mystikoiden hurmio, legendain rakkaudenkuvausten yliluonnolliset sattumat, Aleksanteri Suuren tai Napoleonin kohtalo hyvin lapsellisilta kuvitelmilta verrattuina inhimillisen ja vilpittömän viisauden terveeseen ja hyvään rehellisyyteen, joka ei aio kohottautua ihmisten yläpuolelle saadakseen tietää, mitä he eivät saa tietää, mutta osaa siitä, mitä kaikki saavat tietää, aina löytää sen, mikä on välttämätöntä, jotta sydän ja ajatus avartuisivat. Ihmisestä ei tule todellista ihmistä tahtoessaan olla muuta kuin ihminen. Miten monet olennot kuluttavatkaan aikansa epätodennäköisen pyrstötähden odotuksessa, eivätkä milloinkaan huomaa katsella muita tähtiä, koska kaikki näkevät ne ja koska ne ovat lukemattomia! Tavattoman kaipaaminen on usein tavallisten sielujen suuri sairaus. Meidän pitäisi päinvastoin sanoa itsellemme, että mitä normaalisemmalta, yleisemmältä, yhtäläisemmältä meille tapahtuva näyttää, sitä enemmän me pääsemme näkemään ja rakastamaan elämän syvyyksiä ja iloja juuri tässä yleisyydessä, sitä enemmän me lähenemme meitä elähdyttävän suuren voiman rauhaa ja totuutta. Ei ole mitään vähemmän tavatonta kuin esim. valtameri, koska se peittää maapallomme kaksi kolmannesta, eikä kuitenkaan ole mitään avarampaa. Ihmisessä ei ole mitään kaunista ja suurta ajatusta, tunnetta, tekoa, joka ei voisi voimistua normaalisimman elämän yksinkertaisuudessa; ja kaikki, mikä siinä ei voi saada tilaa, kuuluu vielä laiskuuden, tietämättömyyden tai turhamaisuuden valheisiin.
90.