Viisaus ja kohtalo - Maurice Maeterlinck

Samoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä, etteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on perää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää. Tosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa yksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa epäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa piirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi ruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten lohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi, maanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena laboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät aineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi vain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä rakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa hommailla jotakin muuta.

Juuri muutamien ihmisten vuoksi, jotka näyttävät hyödyttömiltä, on aina oleva joku määrä ihmisiä, jotka ovat epäämättömän hyödyllisiä. Parhain osa sitä hyvää, jota nykyisin tehdään ympärillämme, on ehkä ensinnä herännyt joidenkin sellaisten sielussa, jotka löivät laimin ehkä montakin läheistä ja välttämätöntä velvollisuutta miettiäkseen, syventyäkseen itseensä ja puhuakseen. Merkitseekö tämä, että he ovat tehneet sen, mikä oli parasta? Kuka uskaltaisi vastata tähän kysymykseen? Se, mikä on parasta tehdä, näyttää aina nöyrän rehellisestä sielusta, jommoinen ihmisen tulee koettaa olla, yksinkertaisimmalta ja lähimmältä, mutta olisi ainakin yhtä valitettavaa, jos kaikki aina olisivat rajoittuneet vain lähimpään velvollisuuteen.

Kaikkina aikoina on ollut olentoja, jotka ovat saattaneet vilpittömästi kuvitella täyttävänsä kaikki nykyhetken velvollisuudet ajatellessaan tulevain aikain velvollisuuksia. Useimmat ajattelijat vakuuttavat mielellään, että nämä olennot eivät suinkaan ole erehtyneet. On hyvä, että ajattelija vakuuttaa jotakin. On sivumennen sanoen kieltämätöntä, että viisaus on toisinaan sen vastakohta, mitä viisain vakuuttaa. Mutta yhdentekevää, viisautta ei olisi huomattu ilman tätä vakuutusta; ja viisas on täyttänyt velvollisuutensa.

Nykyisin on kurjuus ihmiskunnan sairaus, kuten sairaus on ihmisen kurjuus. Sairauden varalta on lääkäreitä, kuten pitäisi olla lääkäreitä inhimillisen kurjuuden varalta. Mutta eikö siitä, että sairaustila ikävä kyllä on hyvin yleinen, seuraa, ettei milloinkaan ole askaroitava terveyden kanssa, ja että sen, joka opettaa esimerkiksi anatomiaa, joka on siveysoppia lähinnä vastaava fyysillinen tiede, on otettava huomioon vain epämuodostumat, jotka suurempi tai pienempi rappeutuminen ihmisruumiissa synnyttää. On tärkeää, että hän lähtee terveestä ja hyvinmuodostuneesta ruumiista, kuten on tärkeää, että moralisti, joka pyrkii nykyhetkeä kauemmaksi, lähtee onnellisesta sielusta tai sellaisesta, jolla on ainakin se, mitä siihen tarvitaan paitsi tarpeellista itsetietoisuutta.

Me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta luulen, ettei näytä välinpitämättömältä tai julmalta toisinaan puhua, kuin ei tätä vääryyttä enää olisi; muuten ei milloinkaan päästäisi ahdasta piiriä ulommaksi.

On hyvä, että muutamat ryhtyvät ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan, aivan kuin kaikki olisivat onnellisia. Jollei niin tapahtuisi, mitä onnea, mitä oikeutta, mitä rakkautta, mitä kauneutta tapaisivat kaikki muut sinä päivänä, jolloin kohtalo avaa heille luvatun maan yleiset puistot? Voi sanoa tosin, että olisi mukavinta ensin ryhtyä kaikkein lähimpään. Mutta lähimpään ryhtyminen ei aina ole viisainta. Olisi usein parempaa ryhtyä kaikkein korkeimpaan. Jos vesi tulvailisi hollantilaisen talonpojan asuntoon meren tai virran murrettua ne sulut, jotka suojaavat maata, niin olisi hänelle kyllä läheisintä pelastaa eläimensä, heinänsä ja huonekalunsa, mutta viisainta lähteä kamppailemaan aaltoja vastaan sulun harjalla ja kutsua sinne kaikki, jotka elävät murtuvain vallien suojissa.

Ihmiskunta on näihin asti ollut kuin sairas, joka vääntelee ja kääntelee vuoteellaan lepoa saadakseen, mutta tämä ei estä sitä, että ainoat todella lohduttavat sanat, jotka hänelle on sanottu, ovat olleet niiden sanomia, jotka puhuivat hänelle kuin ei hän milloinkaan olisi ollut sairas. Ihmiskunta on luotu olemaan onnellinen, samoin kuin ihminen on luotu olemaan terve, ja kun hänelle puhutaan hänen kurjuudestaan keskellä yleisintä ja pysyväisintä kurjuutta, puhutaan siitä kuin jostakin tilapäisestä ja ohimenevästä. Ei ole ollenkaan sopimatonta sovittaa sanojaan hänelle niin kuin hän eläisi juuri suuren onnen ja suuren varmuuden aattona. Todellisuudessa hän on juuri siinä tilassa vaistonsa avulla, joskaan hän ei milloinkaan tulisi näkemään huomenta. On hyvä uskoa, että vähän enemmän ajattelua, vähän enemmän rohkeutta, vähän enemmän rakkautta, vähän enemmän tiedonjanoa, vähän enemmän elämänhalua riittää hänelle jonakin päivänä avaamaan ilon ja totuuden portit. Se ei ole aivan epätodennäköistä. Voi toivoa, että jonakin päivänä kaikki tulevat onnellisiksi; ja jos se päivä ei milloinkaan tule, niin ei ole rikollista, että on sitä toivonut.

Joka tapauksessa on hyödyllistä puhua onnesta onnettomille, jotta he oppisivat sen tuntemaan. He kuvittelevat niin helposti onnen tavattomaksi ja miltei saavuttamattomaksi seikaksi. Mutta jos kaikki ne, jotka saattavat uskoa olevansa onnellisia, mainitsisivat aivan yksinkertaisesti tyytyväisyytensä perusteet, niin onnettomat näkisivät, ettei matka surusta iloon ole ollenkaan suurempi kuin ero, joka on hymyilevämmän, valistuneemman hyväksymisen ja vihamielisen, synkän orjamaisuuden välillä, toisaalta ahdasmielisen, itsepintaisen ja toisaalta sopusointuisen, avaran tulkitsemisen välillä. He huutaisivat: "Eikö mitään muuta? Silloin meilläkin on sydämessämme onnen alkeet." Niin, teillä onkin. Kaikilla ihmisillä on ne, jolleivät suuret ruumiilliset onnettomuudet ole niitä hävittäneet. Mutta älkää puhuko halveksien tästä onnesta. Ei ole olemassa mitään muuta. Onnellisin ihminen on se, joka tuntee parhaiten onnensa; ja se, joka tuntee sen parhaiten, on se, joka tietää syvimmin, että onnen erottaa hädästä vain ylevä, väsymätön, inhimillinen ja rohkea käsitys. Juuri tästä käsityksestä on terveellistä puhua niin usein kuin mahdollista, ei tyrkyttääkseen toisille sitä, mitä itsellä on, vaan synnyttääkseen vähitellen meitä kuuntelevaan sydämissä kaipauksen omata se itse vuorostaan. Tämä käsitys on erilainen jokaiselle meistä. Sinun käsityksesi ei sovi minulle; miten kaunopuheisesti sitä esittänetkin, se ei liikuta sieluni sisimpiä kieliä. Minun täytyy saavuttaa oma itsessäni ja itselleni. Mutta koko ajan, puhuessasi omastasi, autat tietämättäsi minua saavuttamaan omaani. Voi sattua, että se, mikä sinua masentaa, virkistää minua; mikä sinua lohduttaa, tekee minut surulliseksi ehkä, vähät siitä; mikä on kaunista sinun lohdullisessa näkemyksessäsi, sulautuu minun murheeseeni, ja mikä on suurta sinun surussasi, siirtyy minun ilooni, jos minun iloni on sinun surusi vertainen. Ennen kaikkea on tarpeen, että me sielumme pinnalla valmistamme jonkinlaisen huipun vastaanottaaksemme tämän käsityksen, kuten muinaisten uskontojen papeilla oli tapana raivata ja orjantappuroista ja vesoista puhdistaa vuoren laki ottaakseen siellä vastaan taivaan tulen. Ei ole mahdotonta, että huomenna meille lähetetään Marstähden kamaralta, lopullisessa totuudessa maailmankaikkeuden rakenteesta ja päämäärästä, pettämätön onnen kaava. Se ei ole muuttava, parantava mitään asiaa siveellisessä elämässämme mikäli me jo kauan olemme eläneet parannuksen odotuksessa ja kaipuussa. Jokainen meistä on hyötyvä ja nauttiva tämän, kuitenkin vaihtelevan, kaavan siunauksista, sikäli kuin tämä kaava tapaa epäitsekästä, puhdistunutta, herännyttä ja jo kirkastunutta sielussamme. Kaiken moraalin, kaiken tiedon oikeudesta ja onnesta pitäisi olla vain odotusta, mahdollisimman laajaa, koeteltua, vastaanottavaista valmistusta. Varmasti on ennen kaikkia kaivattu se päivä, jolloin viimeinkin elämme varmuudessa, täydellisessä, horjumattomassa, tieteellisessä totuudessa, mutta sitä odottaessamme meidät on pantu elämään vielä tärkeämmässä totuudessa, sielumme ja luonteemme totuudessa, ja muutamat viisaat ovat osoittaneet, että sellainen elämä on ollut mahdollinen keskellä suurimpiakin aineellisia erehdyksiä.