Onko turhaa puhua moraalista, oikeudesta ja onnesta ja kaikesta mikä niihin kuuluu, ennenkuin tiede on sanonut viime sanansa, joka saattaa kumota kaikki? Ehkä olemme tilapäisessä pimeydessä, ja monet seikat eivät ehkä näytä samanlaisilta pimeydessä kuin päivänvalossa.

Siitä huolimatta tapahtuvat sekä meidän ruumiillisen että moraalisen elämämme oleelliset ilmiöt yhtä välttämättömäsi, yhtä täydellisesti pimeydessä kuin valossa. Meidän on elettävä odottaessamme arvoituksen ratkaisua, ja eläessämme niin onnellisesti ja jalosti kuin voimme, me elämme voimakkaimmin ja saamme eniten rohkeutta, eniten riippumattomuutta, eniten selvänäköisyyttä, totuutta kaivataksemme ja etsiäksemme. Ja muuten, miten käyneekin, itsemme tutkistelulle omistettu aika ei mene hukkaan. Millä tavalla me jonakin päivänä katselemmekin tätä maailmaa, josta olemme osa, on aina oleva ihmissielussa paljon enemmän tunteita, enemmän intohimoja, enemmän muuttumattomia, muuttamattomia salaisuuksia kuin maapalloon kuuluvia tähtiä tai tieteen selvittämiä mysteerioita. Ihminen on epäilemättä kohoava keskelle kumoamattominta, syvälletunkevinta totuutta, mutta hän on kohoava ihmissielun muuttumattoman suunnan mukaan; ja varmasti voi sanoa, että mitä lujempi ja lohdullisempi yleinen varmuus on, sitä enemmän saavat oikeuden, siveellisyyden, onnen ja rakkauden ongelmat sen vallitsevan ja innostavan näkökulman, jossa ne aina ovat esiintyneet ajattelijan katseille.

On tärkeätä elää kuin olisi aina suuren keksinnön aatto käsillä ja valmistautua sitä vastaanottamaan niin täydellisesti, niin sydämellisesti, niin hehkuvasti kuin suinkin. Ja parhain tapa ottaa se vastaan jonakin päivänä, missä muodossa se ilmenneekin, on että tästä päivästä aikain toivoo sen niin yleväksi, niin avaraksi, niin täydelliseksi, niin jalostavaksi kuin meidän on sallittu sitä kuvitella. Me emme voi antaa sille liian suurta laajuutta, liian suurta kauneutta tai liian suurta majesteetillisuutta. Varmaa on, että se on parempi kuin meidän parhaat toiveemme, sillä jos se poikkeaa niistä, jos se on vieläpä ristiriidassakin niiden kanssa, niin se juuri senvuoksi, että se tuo meille totuuden, tuo meille jotakin paljon suurempaa, paljon korkeampaa, paljon ihmisluonnon mukaisempaa kuin sen mitä olemme odottaneet. Ja ihmiselle, olkoon että hän kadottaisi kaikki, mitä on ihaillut, olisi maailmankaikkeuden sisin totuus eniten ihailemisen arvoinen. Ja jos oletamme, että sinä päivänä, jolloin se meille ilmaistaan, toiveittemme arvoton tuhka hajoaa tuuleen, jää meille joka tapauksessa valmistautumisemme ihmeelliseen, ja ihmeellinen on tulviva sieluumme runsaampana tai niukempana sen uoman laajuuden ja syvyyden mukaan, jonka kaipuumme on kaivanut.

4.

Onko välttämätöntä luulla olevansa maailmankaikkeutta parempi? Miten järkeillemmekin, meidän järkemme ei ole kuin heikon heikko säde luonnosta, pienen pieni osa kaikesta siitä, joka vaatii oikeutta arvostella, ja pitääkö säteen tehdäkseen velvollisuutensa toivoa voivansa muuttaa lamppua, josta lähtee?

Olentomme huippu, jonka laelta kuulemme elämän kokonaisuudessaan julistettavan syyttömäksi tai syylliseksi, ei ilmeisesti ole kuin epätasaisuus, jonka silmämme yksin huomaa elämän äärettömällä lakeudella. On viisasta ajatella ja toimia niin kuin kaikki, mitä ihmiskunnalle tapahtuu, olisi välttämätöntä. Joku aika sitten, mainitakseni vain yhden ainoan niistä ongelmista, joita meidän kiertotähtemme vaisto on kutsuttu ratkaisemaan, joku aika sitten näytti siltä kuin olisi kysytty Euroopan ajattelijoilta, olisiko pidettävä onnena vai onnettomuutena, jos tarmokas, sitkeä ja voimakas rotu, joka kuitenkin meistä arjalaisista liian sokeasti omaksuttujen ennakkoluulojen vuoksi näyttää sielultaan ja sydämeltään alemmalta, juutalaisrotu sanalla sanoen, katoaisi tai pääsisi valtaan. Olen vakuutettu, että viisas voi vastata, ilman että hänen vastauksessaan on moitittavaa alistumista tai välinpitämättömyyttä: "Se, mikä tapahtuu, on onneksi." Se, mikä tapahtuu, näyttää usein meistä olevan väärässä, mutta mitä hyödyllisempää onkaan kaikki inhimillinen järki tehnyt kuin pyrkinyt löytämään korkeamman syyn luonnon vääryyksiin? Kaikki mikä meitä pitää yllä, kaikki mikä auttaa meitä niin ruumiillisessa kuin henkisessäkin elämässä, johtuu tuon tuntemattoman, meistä aluksi säälimättömältä näyttävän voiman jonkinlaisesta hitaasta syyttömäksi julistamisesta. Jos joku aivan meidän ihanteemme mukainen rotu katoaa, niin osoittaa se, ettei meidän ihanteemme ole parhaimman ihanteen mukainen, joka on, kuten jo olen sanonut, maailmankaikkeuden sisin totuus.

Olemme jo kokemuksestamme osanneet johtaa ja olemme nähneet todellisuuden vahvistavan ihmeellisiä haaveita, ihmeellisiä toivomuksia, rakkauden, kauneuden ja oikeuden suuria aatteita ja suuria tunteita. Jos meidän mielikuvituksessamme on vielä laajempia ja vielä lohdullisempia, mutta sellaisia, jotka eivät kestäisi todellisuuden koetta, s.o. elämän nimetöntä ja salaperäistä voimaa, niin täytyy niiden olla toisenlaisia, mutta ei välttämättä vähemmän kauniita, vähemmän laajoja, vähemmän lohdullisia. Odottaessa, että todellisuus ilmaisee itsensä, on ehkä terveellistä vaalia ihannetta, jonka kuvittelee kauniimmaksi todellisuutta; mutta kun se viimein on paljastanut itsensä, on välttämätöntä, että se ihanteellinen tuli, jota olemme ylläpitäneet parhaimmilla toiveillamme, on ainoastaan vilpittömästi valaisemassa sen valtavan massan vähemmän hauraita ja vähemmän viehättäviä kauneuksia, joka murskaa nämä toiveet.

En luule, että kaikki tämä on orjamaista alistumista, uneliasta kohtalo-uskoa, passiivista optimismia. On mahdollista, että viisas monessa tapauksessa kadottaa osan sitkeää, rajoitettua, sokeaa intoaan, joka on saanut muutamat suorittamaan niin sanoakseni yli-inhimillisiä asioita, juuri sentähden ettei heillä ollut inhimillisen järjen täydellisyyttä. Mutta ei ole kuitenkaan vähemmän varmaa, ettei kukaan rehellinen sielu saa mennä etsimään tarmoa, hyvää tahtoa, harhanäköjä ja sokeutta alueelta, joka on alempana niitä ajatuksia, joita hän ajattelee parhaina hetkinään. Todella tekee velvollisuutensa sisäisessä elämässä vain, jos tekee sen sielunsa korkeimmassa, oman totuutensa huipulla. Ja jos joskus jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä on sallittua sovitella asianhaarojen mukaan, jollei siinä aina käy laatuun mennä oman itsensä äärimmäisyyksiin, kuten teki esim. Saint-Just, joka ihailtavalla innolla pyrkiessään yleiseen oikeuteen, rauhaan ja onneen, lähetti tuhansia uhreja mestauspölkylle uskossa, että toimi oikein, niin ajatuselämässä ainakin on joka tapauksessa mentävä ajatuksen loppuun saakka. Se seikka, että tietää toimivansa vain totuutta odottaessaan, estää muuten toimimasta vain ne, jotka eivät olisi enempää toimineet aivan tietämättömyydessä.

Ajatus, joka herää, sekä rohkaisee että masentaa. Näyttää luonnolliselta niistä, jotka ylhäältäpäin katselevat ja etukäteen ihailevat sitä, mikä on hävittävä heidän toimintansa, tehdä kaikki mitä voivat parantaakseen sitä, mitä on luvallista sanoa järjeksi, oikeudeksi, maan kauneudeksi, kiertotähden vaistoksi. He tietävät, ettei parantamisella tässä pohjaltaan tarkoiteta mitään muuta keksimistä, ymmärtämistä, kunnioittamista. Ennen kaikkea he luottavat "maailmankaikkeuden aatteeseen". He ovat vakuutettuja siitä, että jokainen pyrkimys parempaan päin vie heitä elämän salattua tahtoa lähemmäksi, mutta he oppivat samalla ylevimpien pyrkimyksiensä epäonnistumisesta ja tämän suuren maailman vastarinnasta saamaan uutta ravintoa ihailulleen, innolleen ja toivolleen.

Jos kiipeät illan lähetessä korkealle vuorelle, näet puiden, talojen, kellotapulin, niittyjen, puutarhojen, maantien ja joenkin vähitellen pienenevän ja lopulta hukkuvan yhä pimenevään laaksoon. Mutta ne pienet valopisteet, jotka näet pimeimmässäkin yössä ihmisten asumilla seuduilla, eivät heikkene samassa määrin kuin kohoat korkeammalle. Päinvastoin joka askelelta, jonka otat ylemmäksi, keksit yhä useampia valoja jalkaisi alapuolella uinuvista kylistä. Valo, niin haurasta kuin se lieneekin, on ehkä ainoa ilmiö, joka ei kadota juuri mitään arvostaan äärettömyydessä. Samoin on moraalimme valojen laita katsellessamme elämää vähän korkeammalta. On hyvä, että mietiskely opettaa meitä vapautumaan kaikista alemmista himoista, mutta se ei saa heikontaa eikä masentaa meidän nöyrintä totuuden, oikeuden ja rakkauden kaipuutamme.