On niin varmaa, että viisaan läsaäolo lamauttaa kohtaloa, ettei ole ehkä ainoatakaan murhenäytelmää, jossa joku todella viisas esiintyisi, ja jos siellä semmoinen esiintyisi, niin tapahtuma pysähtyisi itsestään, ennenkuin on tultu kyyneliin ja vereen. Ei vain niin, että viisaiden kesken ei milloinkaan näytellä murhenäytelmiä, mutta hyvin harvoin on murhenäytelmää viisaan ympärilläkään. On tuskin mahdollistakaan kuvitella, että traagillinen tapaus voisi kehittyä niiden kesken, jotka vakavasti ovat tutkineet omaa tietoisuuttaan, ja suurien murhenäytelmien sankareilla on sielut, joihin he eivät milloinkaan syvällisemmin vetoa. Senvuoksi voi tragediankirjoittaja näyttää meille vain enemmän tai vähemmän kahlehdittua kauneutta, sillä niin pian kuin hänen sankarinsa kohoavat niin korkealle, kuin todellisten sankarien tulee kohota, vaipuvat heidän aseensa, ja näytelmä on vain lepoa valossa. Ainoa draamallinen tapahtuma, jossa on viisas mukana, on Faidon, Prometeus, Kristuksen kärsimysnäytelmät, Orfeuksen murha tai Antigonen uhrautuminen. Lukuunottamatta näitä näytelmiä, jotka ovat ainoat, missä viisaus on mukana, huomaamme, että traagilliset runoilijat uskaltavat hyvin harvoin sallia viisaan edes hetkeäkään esiintyä näyttämöllä. He pelkäävät ylevää sielua, koska tapahtumat pelkäävät häntä, ja koska viisaan miehen läsnäollessa tehty murha ei ilmene samanlaisena kuin murha, joka tehdään sellaisten läsnäollessa, joiden sielu ei vielä tunne itseänsä. Jos Oidipuksella olisi ollut muutamia niistä varmuuksista, joita jokainen ajattelija voi saavuttaa, jos hänellä aina olisi ollut se lakkaamatta avoin turvapaikka, jonka esim. Marcus Aurelius oli osannut itsessään laatia — mitä olisi kohtalo silloin tehnyt, ja mitä se olisi saanut ansoihinsa muuta kuin puhdasta valoa, joka säteilee vastoinkäymisissä yhä kaunistuvassa suuressa sielussa.

Missä on viisas Oidipus-näytelmässä? Tiresiasko? Hän tuntee tulevaisuuden, mutta hän ei tiedä, että hyvyys ja anteeksiantamus hallitsevat tulevaisuutta. Hän tietää pyhän totuuden, mutta hän ei tunne inhimillistä totuutta. Hän ei tiedä siitä viisaudesta, joka ottaa onnettomuuden syliinsä antaakseen sille osan voimastaan. Ne, jotka tietävät, eivät tiedä mitään, jollei heillä olé rakkauden voimaa, sillä todellinen viisas ei ole se, joka näkee, vaan se, joka nähden kauimmaksi syvimmin rakastaa ihmisiä. Nähdä rakastamatta on tuijottaa pimeyteen.

14.

Meille väitetään, etteivät kaikki suuret murhenäytelmät meille tarjoa muuta nähtävää kuin ihmisen kamppailua kohtalonvaltoja vastaan. Minä luulen päinvastoin, ettei ole olemassa ainoatakaan murhenäytelmää, missä nämä voimat todella vallitsevat. Niin paljon kuin niitä luenkin, en tapaa yhtäkään, missä sankari taistelee vain pelkkää kohtaloa vastaan. Itse asiassa hän ei milloinkaan hyökkää kohtalon, vaan aina viisauden kimppuun. Todellista kovaa kohtaloa on vain eräissä ulkonaisissa onnettomuuksissa, kuten sairaudessa, tapaturmissa, rakastettujen henkilöiden äkkiarvaamattomassa kuolemassa j.n.e., mutta ei ole olemassa mitään sisäistä kohtalokkuutta. Viisauden tahdolla on voimaa kääntää kaikki parhain päin, mikä ei kuolettavasti koske ruumistamme. Usein sen onnistuu tunkeutua ulkonaisten onnettomuuksienkin ahtaalle alalle. On totta, että täytyy kasata itseensä täysipainoinen ja kärsivällinen aarre, jotta tämä tahto juhlallisen hetken tullessa tapaa tarpeelliset voimat.

15.

Kohtalon patsas heittää suunnattoman varjon laaksoon, niin että se näyttää hukkuvan pimeyteen, mutta tällä varjolla on hyvin jyrkät ääriviivat niiden silmissä, jotka katsovat sitä vuorensivuilta. Me synnymme tosin siinä; mutta monien ihmisten on sallittu päästä siitä; ja joskin heikkoutemme ja puutteellisuutemme kytkevät meidät näihin synkkiin seutuihin kuolemaamme asti, on sekin jonkun arvoista, että kaipuin ja ajatuksin siitä toisinaan etäännymme. On mahdollista, että kohtalo painostaa ankarammin toista kuin toista meistä perinnöllisyyksin, vaistoin ja toisin vielä leppymättömämmin, syvemmin ja tuntemattomammin laein, mutta silloinkin, kun se masentaa meitä ansaitsemattomin ja yllättävin onnettomuuksin, silloinkin, kun se pakottaa meitä tekemään mitä emme koskaan olisi tehneet, jos se ei olisi loukannut meitä, on onnettomuuden tapahduttua, teon täytyttyä, kuitenkin meidän määrättävissämme, annammeko sen edelleen vaikuttaa siihen, mitä sielussamme tulee tapahtumaan. Onnettomuus ei voi estää iskiessään hyväntahtoista sydäntä, että kohdannut onnettomuus tai tunnustettu virhe avaavat tässä sydämessä kirkkauden lähteen. Se ei voi estää, että sielu muuttaa jokaisen koettelemuksensa loukkaamattomiksi ajatuksiksi, tunteiksi, omaisuuksiksi. Kuinka suuri sen voima onkin ulospäin, pysähtyy se aina tavatessaan kynnyksellä jonkun sisäisen elämän hiljaisista vartijoista. Ja jos sen sallitaan päästä kätkettyyn asuntoon, voi se astua sinne vain hyväätekevänä vieraana elvyttääkseen kangistunutta ilmapiiriä, uudistaakseen rauhaa, lisätäkseen valoa, levittääkseen kuulakkuutta, kirkastaakseen taivaanrantaa.

16.

Vielä kerran: mitä olisi kohtalo tehnyt, jos se olisi erehtynyt sielusta ja virittänyt Epikurokselle, Marcus Aureliukselle, Antoninus Piukselle ne ansat, jotka se viritti Oidipukselle? Tahdon olettaa senkin, että se olisi saanut Antoninuksen esimerkiksi surmaamaan isänsä ja samassa tietämättömyydessä häpäisemään äitinsä vuoteen. Mitä se olisikaan järkyttänyt ylevän ruhtinaan sielussa? Eikö kaiken tämän loppu olisi ollut samanlainen kuin kaikkien muiden viisasta käsitteleväin näytelmäin ratkaisu, s.o. suuri suru tosin, mutta myöskin suuri valo, joka on juuri syntynyt tästä tuskasta ja jo puolittain voittanut sen varjon? Antoninus olisi itkenyt, kuten kaikki ihmiset itkevät, mutta runsaammatkaan kyynelet eivät sammuta ainoatakaan valonsädettä sielussa, jossa ei ole lainattuja säteitä. Viisaalle on murheesta epätoivoon pitkä tie, jota viisaus ei ole milloinkaan kulkenut. Sillä siveellisellä tasolla, jonka Antoninuksen elämä näyttää saavuttaneen, valaisevat suurenevat ajatukset, jalostuvat tunteet kaikki kyyneleet. Hän olisi ottanut onnettomuuden vastaan laajimmassa, puhtaimmassa osassa sieluaan, ja onnettomuus yhtyy kuin vesi kaikkiin maljakon muotoihin, johon se kaadetaan. Antoninus olisi alistunut, sanomme. Niin kyllä, mutta meidän on vielä huomattava, että tämä sana liian usein kätkee meiltä mitä tapahtuu suuressa sydämessä. Minkä tahansa sielun on helppo kuvitella, että sekin on kohtaloonsa alistuvainen Mutta voi, alistuminen ei meitä lohduta, puhdista, kohota, vaan ne ajatukset ja hyveet, joiden nimissä me alistumme, ja tässä palkitsee viisaus uskotuitaan ansion mukaan. On ajatuksia, joita ei mikään turma voi saavuttaa. On tavallisesti kylliksi, että ajatus kohoutuu jokapäiväisen turhuuden, yhtäkaikkisuuden ja itsekkyyden yläpuolelle, jotta se, jolla tuo ajatus on, ei enää ole yhtä helposti haavoitettavissa. Sentähden on sekä onnessa että onnettomuudessa se ihminen aina onnellisin, jossa suurin ajatus enimmin hehkuu. Jos kova kohtalo olisi tahtonut, olisi Antoninus Pius ehkä ollut sukurutsaaja ja isänmurhaaja, mutta hänen sisäinen elämänsä ei olisi ollenkaan tuhoutunut kuten Oidipuksen elämä, vaan pikemminkin voimistunut juuri onnettomuuksistaan, ja kohtalo olisi paennut jättäen keisarin palatsin ympärille verkkonsa ja särjetyt aseensa, sillä kuten konsulien ja diktaattorien riemukulkua voitiin viettää vain Roomassa, niin voi kohtalon todellista riemukulkua viettää vain sielussa.

17.

Missä on Hamletin, Kuningas Learin ja Macbethin kova kohtalo? Eikö sen valtaistuin ole keskellä vanhan kuninkaan mielenhäiriötä, nuoren prinssin mielikuvituksen alimmilla portailla ja Cawdor thanin sairaalloisten himojen huipulla? Emme puhu thanista, emme Cordelian isästä, jonka liiankin ilmeistä itsetietämättömyyttä ei kukaan epäille, mutta Hamletista, ajattelijasta, oliko hän viisas? Näkeekö hän Helsingörissä tehdyt rikokset kyllin korkealta näkökannalta? Hän näyttää näkevän ne älyn huipulta, mutta kysymys on, eivätkö eräiden tunteiden, hyvyyden, luottamuksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden huiput kohoa viisauden valoisassa vuorijonossa älyn huippuja korkeammalle? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi katsellut Helsingörin ilkitöitä niistä korkeuksista, joista esim. Marcus Aurelius ja Fénelon olisivat niitä katselleet? Ja eikö satu usein, että rikos, joka tuntee päällään mahtavan sielun katseen painostavan, keskeyttää kulkunsa pimeydessä, niinkuin mehiläiset keskeyttävät työnsä päivänsäteen pesään tunkeutuessa?