Joka tapauksessa olisi todellinen kohtalo, jolle Claudius ja Gertrud olivat antautuneet — sillä kohtalolle antautuu vain pahaa tehdessään —, todellinen kohtalo, joka on sisäinen kohtalo, olisi kulkenut tietään rikollisten sielussa, mutta olisiko se voinut mennä pois, olisiko uskaltanut hypätä yli sen päivänselvän ja syyttävän aidan, jonka yhden viisaan pelkkä läsnäolo ainaiseksi olisi asettanut palatsin porttien eteen? Jos vähemmän viisaiden kohtalot vastoin tahtoaan ottavat osaa kohtaamaansa viisaiden kohtaloihin, niin saavat viisaan kohtalot harvoin vaikutuksia näiltä alemmilta kohtaloilta. Kohtalokkuuden alueilla, samoin kuin maapallolla, eivät joet virtaa takaisin lähteisiinsä. Mutta palatakseni siihen, mitä aiemmin sanoin, kuvittele mahtava, ylevä sielu kuten Jeesuksen sielu Helsingörin Hamletin sijaan, luuletkohan, että tuo murhenäytelmä kulkisi kulkuaan ja että viime näytöksessä viruisi neljä vainajaa? Näyttääkö se sinusta mahdolliselta? Eikö taitavin rikos syvällisen viisauden läsnäollessa jossakin määrin muistuta niitä näytelmiä, joita iltaisin tarjotaan pikku lapsille ja joiden kehnouden ja valheellisuuden yksi ainoa päivänsäde paljastaisi?

Näetkö Kristuksen taikka yksinkertaisesti jonkun viisaan, jonka olet mahdollisesti tavannut, vapaaehtoisesti Helsingörin pimeyden ympäröimänä? Mikä johtaakaan Hamletia, ellei sokea ajatus, joka sanoo hänelle, että kosto on hänen ainoa velvollisuutensa? Mutta tarvittaisiinko todella yli-inhimillistä ponnistusta huomaamaan, ettei kosto ole milloinkaan velvollisuus? Sanon uudelleen: Hamlet ajattelee paljon, mutta hän on tuskin viisas. Hän ei näytä aavistavan, missä on kohtalon haarniskan puutteellisuus. Ei ole aina kylliksi, että varustautuu korkein aattein voittaakseen kohtalon, sillä se osaa korkeita aatteita vastaan asettaa vielä korkeampia; mutta mikä kohtalo on koskaan vastustanut lempeitä, yksinkertaisia, hyviä ja vilpittömiä ajatuksia? Ainoa tapa kukistaa kohtalo on tehdä sen pahan vastakohta, jonka se tahtoi tehdä meille. Ei ole mitään murhenäytelmää, jota ei voisi välttää. Helsingörin onnettomuudet tapahtuvat vain siksi, että kaikki sielut kieltäytyvät katsomasta, mutta elävä sielu pakottaa kaikki muut avaamaan silmänsä.

Missä on kirjoitettuna, että Laerteen, Ofelian, Gertrudin, Hamletin ja Claudiuksen tulee kuolla, ellei Hamletin surkeassa sokeudessa? Mutta mitä välttämätöntä sitten oli tässä sokeudessa? Meidän ei ole annettava kohtalon ryhtyä asiaan, missä ajatus vielä voi riisua aseista murhanhimoset voimat. Sille jää kuitenkin kyllin suuri osa jäljelle. Kohtalon voiman tapaan muurissa, joka sortuu päälleni, myrskyssä, joka murskaa laivan kallioihin, ja kulkutaudissa, joka tempaa pois ne, joita rakastan. Mutta se ei milloinkaan astu sen ihmisen sieluun, joka ei siihen vetoa.

Hamlet on onneton, koska hän vaeltaa epäinhimillisessä pimeydessä, ja hänen tietämättömyytensä määrää hänen onnettomuutensa. Ei ole maailmassa mitään muuta, mitä tottelee kauemmin kaikkia, jotka uskaltavat sille antaa käskyjä, kuin kohtalo. Horatiokin olisi voinut käskeä sitä viime hetkeensä asti, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tarmoa päästäkseen eroon herransa varjosta. Jos vain yksi sielu olisi uskaltanut huutaa totuuden julki Helsingörissä, ei Helsingörin tapahtuma olisi kokonaan rauennut vihan ja kauhun kyyneleihin. Mutta onneton sattuma on viisauden sormissa taipuisa kuin vastakatkaistu vesa ja muuttuu tietämättömyyden käsissä murhaavan taipumattomaksi rautakangeksi. Vielä kerran, ei mikään tässä johtunut kohtalosta, vaan kaikki viisaimman viisaudesta, sillä Hamlet oli viisain, ja sentähden hänestä tuli pelkän läsnäolonsa vuoksi Helsingörin murhenäytelmän keskipiste — ja Hamletin viisaus johtui vain hänestä itsestään.

18.

Jos epäilet sepitettyjä murhenäytelmiä, niin syvenny johonkin luotettavan historian suureen näytelmään. Silloin näet, että kohtalolla ja ihmisellä on sielläkin samat keskinäiset suhteet, samat tavat, samat kärsimättömyyden ilmaukset, samat alistumiset ja samat kapinoimiset. Silloin näet, että sielläkin sen toimivin osa, jota katsomme hyväksi sanoa "kohtalokkuudeksi", on ihmisen luoma voima. Se on tosin mahtava, mutta harvoin vastustamaton. Se ei kohoa määrättynä hetkenä leppymättömästä, luoksepääsemättömästä ja tutkimattomasta kuilusta. Se muodostuu kaltaistemme tarmosta, toivomuksista, ajatuksista, kärsimyksistä ja intohimoista, ja meidän pitäisi tuntea nämä mielenliikkeet, koska ne ovat samat kuin omamme. Harvinaisimpinakin hetkinä, salaperäisimmissä ja aavistamattomimmissa onnettomuuksissa on meidän tuskin milloinkaan taistellava näkymätöntä ja kokonaan tuntematonta vihollista vastaan. Älkäämme mielinmäärin laajentako välttämättömän aluetta. Todellisen voimakkaat henkilöt tietävät varsin hyvin etteivät tunne kaikkia voimia, jotka asettuvat heidän suunnitelmiaan vastaan, mutta he taistelevat niitä vastaan, jotka tuntevat, niin rohkeasti kuin ei muita olisikaan, ja voittavat usein. Me olemme laskeneet erittäin varman perustuksen turvallisuudellemme, rauhallemme ja onnellemme sinä päivänä, jolloin tietämättömyytemme ja velttoutemme ovat lakanneet nimittämästä kohtalon määräämäksi kaikkea, mitä tahdonvoimamme ja älymme olisi pitänyt sanoa luonnolliseksi ja inhimilliseksi.

19.

Muistakaamme kohtalon uhria, Ludvig XVI:ta. Milloinkaan ei kohtalo ole järkkymättömämmin näyttänyt tahtoneen hyvän, lempeän, moitteettoman kunnon miesraukan onnettomuutta. Mutta jos katsoo historiaa lähemmin, mistä johtuu tämän onnettoman kohtalon myrkky, ellei uhrin heikkoudesta, epäröinnistä, pienistä kaksinaisuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista, sen turhamaisuudesta ja sokeudesta? Jos on totta, että jonkunlainen predestinatio, edeltäpäinmääräys, hallitsee elämän olosuhteita, ei tämä predestinatio ole löydettävissä muualta kuin omasta luonteestamme; ja eikö juuri ihmisen luonnetta pitäisi helpoimmin voida hyvällä tahdolla muodostella? Eikö juuri se itse asiassa aina muutu useimmissa olennoissa? Onko sinulla kolmikymmenvuotiaana sama luonne kuin kahdenkymmenen ikäisenä? Se on parempi tai huonompi sitä mukaa, oletko nähnyt valheen ja vihan, vilpillisyyden ja ilkeyden pääsevän voitolle vai totuuden, rakkauden ja hyvyyden. Ja sinä olet luullut näkeväsi vihan tai rakkauden, totuuden tai valheen voittavan ylevämmän tai alhaisemman ajatuksen mukaan, jonka olet vähitellen muodostanut onnesta ja elämän päämäärästä. Se, mikä askarruttaa meidän salaista toivoamme, näyttää luonnollisesti voittavan. Jos käännät katseesi pahaan päin, niin paha on kaikkialla voitolla; mutta jos olet totuttanut katseitasi kiintymään yksinkertaisuuteen, vilpittömyyteen ja totuuteen, niin näet sisimpänä kaikessa rakastamasi saavan valtavan ja hiljaisen voiton.

20.

Mutta älkäämme sittenkään tuomitko Ludvig XVI:ta näkökannaltamme. Asettukaamme hänen sijaansa, hänen epävarmuuteensa, hänen hämmästykseensä, hänen vaikeuksiinsa, hänen pimeyteensä. On liiankin helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kun tietää kaikki mitä on tehty. Meitäkin, ollessamme horjuvia ja epäröiviä velvollisuuteen nähden tai siitä tietämättömiä, on tuomittava etsimällä viimeisten askeleittemme jäljet hiekasta siltä pieneltä kummulta, jolta koetimme tulevaisuuteen tähyillä. Tiedämmekö me paremmin kuin Ludvig XVI, mikä on sopivaa tehdä tänä hetkenä, mistä on luovuttava ja mitä on puolustettava? Heilahtelemmeko me viisaammin kuin hän ihmisjärjen ja olosuhteiden vaatimusten välillä? Onnettoman kuninkaan esimerkki voi kuitenkin opettaa meille yhden tärkeän asian: suuressa ja ylevässä epäilyssä on aina käytävä rohkeasti, suoraan ja viipymättä yli sen, mikä näyttää meistä järkevältä, mahdolliselta toteuttaa ja oikealta.