Käsitys, jonka muodostamme velvollisuudesta, oikeudesta ja totuudesta, niin selvältä, kaukonäköiseltä ja riippumattomalta kuin se meistä näyttääkin, ei ole milloinkaan sama, joksi se aivan luonnollisesti muutamia vuosisatoja myöhemmin muodostuu. Sentähden on viisasta mennä ainakin niin nopeasti kuin mahdollista äärimmäisiin saakka siinä, mitä älyämme ja toivomme.

Jos Ludvig XVI olisi tehnyt, mitä me olisimme tehneet hänen sijassaan, nyt kun näemme mitä piti tehdä, s.o. avoimesti luopunut kaikista kuninkaallisista ennakkoluulojen hulluuksista, hyväksynyt vilpittömästi uuden totuuden ja ylemmän oikeuden, jota hänelle osoitettiin, ihailisimme hänen neroansa. Onhan todennäköistä, että Ludvig, joka ei ollut paha eikä tyhmä ihminen, on voinut, joskin vain hetken, nähdä tilansa samoin silmin kuin puolueeton filosofi olisi sitä katsellut. Joka tapauksessa ei se historiallisesti eikä sielullisesti ole mahdotonta. Me tiedämme hyvin usein vakavasti epäillessämme, missä on kiinteä piste, velvollisuuden muuttumaton huippu, mutta meistä tuntuu, että nykyisestä velvollisuudesta tähän liian yksinäiselle ja liian hohtavalle huipulle on matka, jota ei olisi viisasta heti kulkea. Ja kuitenkin, eikö koko ihmiskunnan historia, eikö koko elämämme kokemus osoita, että korkein huippu aina on oikeassa ja että aina lopuksi on sille kiivettävä, sitten kun on kadotettu kallista aikaa useille matalammille kummuille nousemiseen. Kuka on viisas, sankari, suuri mies, ellei juuri se, joka kulki aivan yksin ennen muita autiolle tunturiylängölle, jonka kaikki näkivät selvemmin tai hämärämmin.

Me emme väitä, että Ludvig XVI:n olisi pitänyt olla tällainen mies, tällainen nero, vaikka on miltei velvollisuus olla nero, kun pitää kädessään niin monen kanssaihmisensä kohtaloa. Me emme väitäkään enempää, kuin että parhaimmat meistä olisivat voineet välttää hänen erehdyksensä ja siis myös hänen onnettomuutensa. Ei, mutta yksi asia on varma, ettei millään näistä onnettomuuksista ollut yli-inhimillistä alkuperää, ei mikään ollut yliluonnollisen tai salaperäisen välttämätön. Ne eivät laskeutuneet tänne toisesta maailmasta; niitä ei lähettänyt mikään hirviömäinen, käsittämätön, oikullinen Jumala. Ne saivat alkunsa väärin ymmärretystä oikeudenaatteesta, oikeudenaatteesta, joka äkkiä oli herännyt elämään, mutta joka ei milloinkaan ollut nukkunut ihmisen järjessä. Ja mitä onkaan maailmassa rauhoittavampaa, läheisempää, syvemmin inhimillistä kuin oikeudenaate? Ludvig XVI:n rauhan kannalta katsoen oli valitettavaa, että tämä aate juuri heräsi hänen hallitusaikanaan. Siinä miltei kaikki, mistä kohtaloa voisi syyttää. Ja useimmat siihen kohdistamistamme syytöksistä ovat yleensä samanarvoisia.

Mitä muuhun tulee, on meillä täysi oikeus olettaa, että yksi ainoa tarmokas, täydellisen vilpitön, epäitsekkään, jalon ja kaukonäköisen viisas teko olisi voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Jos Varennesiin pakeneminen, joka kuitenkin oli kaksimielinen ja rikollisen heikko teko, olisi suoritettu vähän vähemmän lapsellisesti, vähän vähemmin järjettömästi, kuten sen olisi järjestänyt jokainen todelliseen elämään tottunut mies, niin ei ole epäilemistäkään, ettei Ludvig XVI olisi kuollut mestauslavalla. Joku jumalako vai sokea myöntyväisyys Marie Antoinetten tahtoon sai hänet uskomaan tyhmälle, ylpeälle ja taitamattomalle Fersenille tämän onnettoman matkan valmistelut ja johdon? Pakottiko joku valtavan salaperäinen voima vai hänen kevytmielisyytensä, huolettomuutensa, tietämättömyytensä, jonkinlainen tylsä ja samalla kohtaloa ärsyttävä välinpitämättömyytensä, joka ei ole harvinainen ylimielisissä ja heikoissa henkilöissä, hänet joka pysähdyspaikalla pistämään päänsä vaunujen ovesta, niin että hänet tunnettiin kolme neljä kertaa?

Ja tuona ratkaisevana hetkenä, tuona synkkänä ja tukahduttavana yönä Varennesissa, joka on yksi niistä historiallisista öistä, jolloin kohtalon olisi pitänyt vallita taivaanrannalla kuin järkkymätön vuori, emmekö silloin näe tuon kohtalon horjahtelevan joka askeleella niinkuin lapsi, joka astelee ensi askeleitaan ja joka ei tiedä, tuoko valkea kivi vai tuo ruohotukku saa hänet kellahtamaan tien oikealle tai vasemmalle puolelle. Kun vaunut traagillisesti pysähtyivät tuona pimeänä yönä siitä kauhistavasta huudosta, jonka parraton nuorukainen Drouet päästi: "Kansakunnan nimessä!…" olisi tarvittu käsky vaunuissa istuvalta kuninkaalta, yksi piiskanisku, yksi helmiruoskan läimäys, ja sinä ja minä emme luultavasti olisi syntyneet, sillä maailmanhistoria ei olisi ollut sama. Ja sitten pormestarin, kunnioitettavan, hämillään olevan, epäröivän pormestarin edessä, joka odottaa vain käskevää sanaa avatakseen kaikki ovet, ja majatalossa, ja monsieur Saucein, kunnon maustekauppiaan puodissa, ja viimein, kun Goguelat ja Choiseul tulevat husaarien ympäröiminä, jotka tervehtivät sotilaallisesti, eikö silloin kaikki kaksikymmentä kertaa riippunut yhdestä jaa'sta tai ei'stä, yhdestä askeleesta, yhdestä liikkeestä, yhdestä katseesta? Aseta kymmenen hyvin tuntemaasi henkilöä Ranskan kuninkaan sijaan, ja sinä voit varmasti ennustaa, mikä on tuloksena heidän kymmenestä yöstään. Niin, tässä on juuri häpeällinen yö, se yö, joka paljastaa kohtalon! Olemmeko milloinkaan selvemnrn nähneet tämän suuren, salaperäisen voiman epäitsenäisyyttä, nähneet sen tuttua ja hämmentynyttä kurjuutta, sen voiman, joka alistuvaisimpina hetkinämme näyttää elämäämme painavan? Olemmeko milloinkaan nähneet tätä voimaaa täydellisemmin riisuttuna lainatuista, uhkeista ja petollisista vaatteistaan, menevän ja tulevan sata kertaa perättäin ja kyynelissä kylpien kuolemasta elämään ja elämästä kuolemaan, ja lopulta heittäytyvän kuin peljästynyt nainen onnettoman, vähän vähemmän epätodellsen, vähän vähemmän horjuvan miehen syliin rukoillen aamuun asti ratkaisua, olemassaoloa, jota se ei koskaan löydä muualta kuin ihmisälyn, inhimillisen tahdon sisimmästä?

22.

Mutta tässä ei ole vielä koko totuutta. On hyödyllistä katsella asiaa tällä tavoin, vähentää siten kohtalon osaa, katsella sitä kuin epäröivää ja eksynyttä naista, joka on otettava hoiviin ja osoitettava oikeaan. Se antaa meille odottaessamme vaaran-hetkeämme luottamusta ja aloitekykyä, rohkeutta, jota ilman ei tehdä mitään hyödyllistä. Mutta tämä ei merkitse, ettei olisi mitään muuta, ettei olisi koskaan otettava mitään muuta huomioon kuin tahtomme ja älymme. Älyn ja tahdon pitää kuten voitollisten sotilaiden tottua elämään heitä vastaan sotivien kustannuksella. Heidän on opittava ravitsemaan itseään sillä tuntemattomalla, joka heitä halltsee. Toimettoman ihmisen liian ahtaasta onnesta, sen jokapäiväisistä tehtävistä ei päästä muuten kuin vapaaehtoisen varmasti kulkemalla tietä, jonka tuntee, yhä lakkaamatta ajatellen sitä tutkimatonta aluetta, jonka halki tämä tie kulkee. Tottukaamme ajattelemaan kuin kaikki olisi allemme alistettua, mutta yhä säilyttäen sielussamme ajatuksen jalosti alistua niihin suuriin voimiin, joita kohtaamme. On välttämätöntä, että käsi luulee, että kaikki on edeltäpäin tiedetty; mutta myös että salainen, loukkaamaton, lahjomaton ajatus ei milloinkaan unohda, että kaikki mikä on suurta melkein aina on edeltäpäin aavistamatonta. Juuri edeltäpäin aavistamaton ja tuntematon suorittavat mitä me emme olisi uskaltaneet yrittää; mutta ne eivät tule avuksemme, elleivät ne sydämemme sisimmästä löydä alttaria, joka olisi omistettu niille. Murtakaa sitä osaa, jonka voimakastahtoisimmat miehet, kuten esim. Napoleon, tavattomissa teoissaan ovat ymmärtäneet pidättää Onnettarelle. Ne, joilla ei ole mitään suuria toiveita, ottavat sattuman huoneeseensa kuin heikon lapsen. Toiset avaavat sille rajattomat lakeudet, joiden halki ihmisolento ei vielä ole pystynyt samoilemaan, mutta ne eivät kadota sitä näkyvistään.

23.

Näiden historian kouristushetkien laita on kuin meren myrskyjen. Tullaan lakeuksien keskeltä, kiiruhdetaan rannikolle, katsellaan rantakallioiden huipulta merta, odotetaan jotakin, kysytään suunnattomilta aalloilta jonkinmoisella lapsellisen kiihkeällä uteliaisuudella. Tuossa tulee muita aaltoja kolme kertaa korkeampi ja ärjyvämpi. Se lähestyy kuin hirviö läpinäkyvin lihaksin. Se vyöryy nopeasti esiin kaukaa näköpiiristä ikäänkuin mukanaan tuoden kiireisen ja ratkaisevan sanoman. Se kaivaa taakseen niin ammottavan syvänteen, että se varmasti paljastaa jonkin valtameren salaisuuksista; ja samoin kuin tuulenhenkäyksettöminä, pilvettöminä päivinä huolettomimmat pikkuaallot, niin vyöryvät läpinäkyvät ja tutkimattomat aallot toisien läpinäkyvien ja tutkimattomien jälkeen. Ei elävää olentoa, ei ruohonkortta, ei kiveä niistä pistä esiin.

Jos jokin seikka voi masentaa viisasta, niin kauan kuin ei joku odottamaton masentumisen syy valaise hänen hämmästystään ja herätä hänen uteliaisuuttaan, niin tavattaisiin samasta Ranskan vallankumouksesta useampia vielä synkempiä, vielä masentavampia ja selittämättömämpiä kohtaloita kuin Ludvig XVI:n. Ajattelen girondisteja, varsinkin ihailtavaa Vergniaud'ta. Vielä tänäpäivänäkin, kun tiedämme kaikki mitä kohtalo häneltä kätki ja kun suunnilleen aavistamme, mihin tuon poikkeuksellisen vuosisadan vaistomainen aate tähtäsi, meidän todennäköisesti olsi mahdotonta toimia viisaammin, ylevämmin kuin hän teki. Olsi joka tapauksessa vaikeaa kenelle tahansa ihmiselle, jonka kohtalo on heittänyt tällaisen rajattoman näytelmän vilinään, yhdistää suuri henki suureen luonteeseen. Se kaunis, tahraton haavekuva, ihana, peloton, sala-ajatukseton, erehtymätön, heikkoukseton olento, jonka toisinansa muovailemme sydämemme sisimpään kaikista puhtaimmista voimistamme, kaikesta viisaudestamme ja kaikesta rakkaudestamme, tahtoisi mennä istumaan hänen lähelleen Konventin jo tyhjille penkeille, "joiden yllä jo kuoleman varjo häilähteli", ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten hän. Hän huomasi mitä iäistä ja erehtymätöntä on traagilllsen hetken takana, hän ymmärsi pysyä uskollisena ihmisyydelle ja lempeydelle niinä kauhunpäivinä, jolloin ihmisyys ja lempeys näyttivät oikeuden aatteen pahimmilta vihollisilta, jolle aatteelle hän oli pyhittänyt kaikki; ja "suuresti ja ylevästi epäillen hän kulki rohkeasti, suorasti ja lakkaamatta yli sen, mikä näytti järkevältä, mahdolliselta panna täytäntöön ja oikealta". Väkivaltainen, mutta odotettu kuolema kohtasi hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään tietään opettaakseen meille, että ihmisen ja kohtalon välisissä oudoissa kamppailuissa on ennemmin pelastettava kauneimmat tunteemme ja parhaimmat ajatuksemme kuin ruumiimme elämä.