»En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut tällaista — äitini kuolemasta saakka.»
»He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni tekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin hyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme valmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.»
He näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti, ja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman pehmeä, värisytti heitä.
»Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman minkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi», huusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!»
»Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne kaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää kaikki meidän huoleksemme!»
»Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi poistumaan.
»Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, he ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän itkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen kohteluun. Se on selvää.»
Mutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut kättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen.
XVII luku
Viimeinen mahdollisuus