Heti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse, jota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies katkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte, ja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.»
»Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena.
»Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti.
Ajatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!»
»Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen nopeammin.»
»Myöskinkö pokerissa?»
Aiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi tekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne muovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes suuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään hänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen eläin.»
Hän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan.
»Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä, että se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee myttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää neljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista elinikää hänen parissaan!
— Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen suunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin istuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan haihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus. Kerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut kotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen jonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut samanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian kuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly menojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi. Jerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.»
»Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen läheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan, olen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin, Scovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni hänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin pieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen. Hyi!»
Hän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä ymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.»