Jerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta Florida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen jalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja saatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan joukostanne.»
Toinen ähkäisi.
»Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä kiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette hänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua todelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että hän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet räjähtämään.
— Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa, toivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte pitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen pelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että hän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa ainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään ruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä palveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei hevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä kilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?»
»No?»
»Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on saatava takaisin itsehillintäni.»
Rahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut vastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai pikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa huolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja kirskuvan.
Kuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa, kun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!»
Hän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin.
»Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä.