Vakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen.

»Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä kuulla.

Jerry käänsi päätänsä hitaasti.

»Mitä tapahtui?»

»Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja tästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.»

Mutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen poikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein muutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli tuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti. Vasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja torkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin ratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle.

Jerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön ja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen liikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti hetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja ja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja puhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti.

Jerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen tapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja jakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus. Tavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle. Se putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän lasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti pirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen sisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten.

Jerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa. Hän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan tuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen päin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen.

»Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän pitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.»