»Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —»
»Jerry!» keskeytti Scovil.
Aiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen unissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan näytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui tytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle.
Karkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun Punaisen
Mackin kanssa.
»Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän.
Viimemainittu urahti jotakin.
»Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry.
»Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi Mack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen takana.»
Hän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui mietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat silmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui hitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan harhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen aamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen välitse ja katosi pian näkyvistä.
Tällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan illallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa niin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot säteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian jälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko retken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei ollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana.