Jerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen täydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja muistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta tiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä hiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät. Niin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä jälkeenpäin.
Jos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan innostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden omistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin luoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle puhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä esimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään?
Ja sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin narrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa.
Se yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan ja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi kuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden laelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien, kuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt sen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin metallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti aaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden peittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen harjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä varassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi alkanut nestemäisesti liikkua.
Oli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi päättää kaikkien muiden nukkuvan.
Pian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta satulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia, mutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui yöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi mukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin rinnettä.
Hänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille lähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti selkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa minuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä; hän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa laukkaa Numero Kymmentä kohti.
XIX luku
Numero Kymmenen
Kukaan ei tietänyt Numero Kymmenen olemassaolon syytä eikä tarkoitusta. Kaupunkina se oli poikkeuksellinen; sen kaltaista ei ollut edes vuoristoaavikollakaan, jossa niin monet poikkeukselliset ilmiöt viihtyvät. Puutavaraa, karjaa, rautatietä, kaivoksia, terveyslähteitä — mitään sellaista ei täällä ollut ytimenä, jonka ympärille kaupungin elämä olisi ryhmittynyt. Joka puolella viettivät korkeat, alastomat kukkulat vähäiselle tasangolle — pelkkään hiekkasyvennykseen — ja tämän syvennyksen keskellä oli Numero Kymmenen.