Groganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään uikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä. Mutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti kolhaissut hänen päätänsä.
Sitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja Bud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle. On muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia minuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa tapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin sekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti Budille asiat sillä tavoin kuin esitti.
Hän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen taloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä takaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä miettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli laaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala lattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain hänen paidanrintamukselleen.
»No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä merkitsee?»
»Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille.
»Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja niiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut hänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties —
»Minun talossani, Levine.»
»Keitä siellä on?»
»Kokonainen joukkio.»
»En ole kuullut ainoatakaan laukausta.»