»Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi.
»Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En luota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa, herra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin arvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja saada nimenne avonaiseen vekseliin.»
»Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta hän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista asiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä.
»Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava siellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä: minulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää suunsa kiinni. Missä he ovat?»
»Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian äkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja punastui.
»Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.»
»Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen muukalaisen pysähtymään.
»Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta. Te olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei ole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja vaimollenne. Hyvästi.»
Kapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan perähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä jälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa, huulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin varroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä hän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse.
Perähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky: