Pienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia. Toinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli valtava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa takaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa.
Voittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen parransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma kuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat kuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa.
Molemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen pergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille; ja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös ja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, silmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat vinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan pyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies, oli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot yhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen liikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten painosta.
He pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä, ikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi osannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen Mack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet vuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa.
Muukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack liikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa ruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa.
»Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä minuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas takaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen teidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä».
Punainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen.
Pete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin.
He eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti
vahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville.
»Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen: tarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on suoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä pikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette varmaankin selvillä.»
Punainen Mack selvitti kurkkuansa.
»Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta: pidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä».