Hän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi, ja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla miehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni hoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että valppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi.
Astuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten näyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt varjoon.
Sillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään ja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi hän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle näyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat kunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän ei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi.
Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi hänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin, kun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas ollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja paahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden puolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni kapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän vivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi. Ne olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun takaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat hyvin kummallisesti.
Hänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa esimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä kauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen kätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä milloinkaan käytetty käsinettä.
Hänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien miesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa, ällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina: »Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt on tulossa?»
Tämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä vasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä vuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä seuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla on rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen vastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin sangen harvassa.
Tavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon puuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua seulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo kerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä tällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän rikollisen ja hurjan elämän.
Pitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on erikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta saaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa, kunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän kojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon saavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä heidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai pistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin he tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa».
Joskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he ovat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle entiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään muuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko tai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen tehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat saappaat jalassa.