XXXIX luku
Kamppailu
Katseltuansa ikkunasta kadulla käytyä hurjaa mellastusta Nancy Scovil oli menehtymäisillänsä naurusta vaipunut tuolille tyyntyäkseen ennen maatapanoa. Hänet valtasi lämmittävä tyytyväisyyden tunne, jollaista työmies tuntee päivän päätyttyä, kun hänen uupuneet lihaksensa vakuuttavat hänelle, että hän on ansainnut leipänsä.
Numero Kymmenen miellytti häntä; hänen oli siellä hauska olla; ja hänen onnensa olisi ollut täydellinen, jos hänellä vain olisi ollut kumppani. Mutta siihen saakka hän oli turhaan tähyillyt miesjoukkoa sitä varten. Monet kyllä olivat ruumiillisesti voimakkaita, mutta hänellä oli hieno epäilys, että he osoittautuisivat älyllisesti heikoiksi. Istuessansa nyt kädet ristissä pään takana, muistellen hurjia, parrakkaita kasvoja, hän kuuli toisen kerran samana iltana revolverinpamahduksen, tällä kertaa kaukaa kadulta.
Hän oli heti ikkunassa, mutta ei aluksi erottanut mitään. Kaukaa kuului sekavaa hälyä, mutta siinä kaikki. Ja sitten — se näytti pimennosta eroavalta varjolta. Lyhdyn valo loi Kaljun myymälään saakka himmeää, lepattavaa kajastusta, ja nyt sujahti siitä rakennuksesta esille hahmo, jota heti seurasi joukko toisia. Yksinäinen olento kääntyi katua pitkin kiitämään häneen päin, mutta ennenkuin se ennätti päästä vauhtiinkaan, saavutti sen joukko, joka nieli sen.
Vielä ei Nancy erottanut kohtausta kuin hyvin hämärästi, mutta siristäessään silmiänsä ja pinnistäessään katsettansa hän näki, että sekavassa ahdingossa tapahtui jonkunlainen purkaus. Käsiä ja jalkoja heilahteli ilmassa, päitä ponnahteli sinne tänne, ja sitten taaskin erosi yksinäinen hahmo tungoksesta, lähtien kiitämään katua pitkin. Mutta se oli samanlaista kuin kärpäsen ponnistelu sen koettaessa ryömiä takerruttuansa liimaiseen kärpäspaperiin. Ennenkuin pakolainen ehti kovinkaan pitkälle, oli joku taempaa rientänyt takaa-ajaja hänen kimpussansa.
Tällä kertaa oli ryhmä niin lähellä, että Nancy erotti joitakuita yksityiskohtia. Pakenija oli paljain päin, hänen paitansa oli revitty riekaleiksi, ja valo välähteli siellä täällä paljaasta ihosta. Hän juoksi, kunnes jokin hänelle ilmaisi, että ahdistajat olivat taaskin hänet saavuttaneet. Sitten hän pyörähti yllättävän äkkiä ja sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle vasten takaa-ajajainsa kasvoja.
Se näytti samanlaiselta kuin pitkä, musta aalto, joka tasaisesti vyöryy hiekkarannalle, voimattomasti kohahtaa esiinpistävää kiveä vasten ja peräytyy. Ihan samalla tavoin pieni miesparvi syöksyi yksinäisen pakenijan jälessä ja seisahtui kesken kiivainta rientoaan.
Takaa-ajajain peräytyessä ja etumaisten estäessä taempana tulevia, kiihkeästi eteenpäin pyrkiviä kumppaneitaan, kääntyi pakenija jälleen pinkaisemaan pitkin katua.
Tällä kertaa hän sai hyvän etumatkan, ennenkuin vainoojat uudelleen lähtivät hänen perässään. Ja sellaisen edun saavutettuansa hän lisäsi välimatkaa jokaisella askeleella, niin että hän näytti suorastaan lentävän pitkin maanpintaa, jättäen ahdistajiaan yhä kauemmaksi jälkeensä. Mutta kiireissänsä tai hädissänsä hän ei huomannut parasta mahdollisuuttaan. Groganin kapakan edustalla oli useita satuloituja hevosia, mutta — ehkä arvellen, ettei hän ennättäisi ponnahtaa satulaan ja saada ratsua liikkeelle, ennenkuin takana tulijat ehättäisivät likelle — pakolainen juoksi pysähtymättä Groganin kapakan ohitse.