Joukko hajaantui varsin mielellään, mutta poistuessansa vilkuili jokainen taaksensa, pälyillen siellä mahdollisesti hiipivää miestä — hiljaista, pitkäkannuksista.
Nancy kääntyi takaisin ikkunaan päin ja meni jälleen sisälle.
XLI luku
Bud Levine etsii apua
Numero Kymmenen vaipui uneen, jonka hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin kuuluva ryminä, ikäänkuin pikku kaupunki olisi levännyt rauhattomasti tämän historiansa kuumeisimman illan jälkeen. Mutta Groganin kapakassa paloi vielä lamppu tarjoilupöydän kohdalla. Sillä niin kauan kuin oli liikettä, pysyivät Groganin silmät varmasti auki. Kaikki muut valot olivat sammutetut. Avaran huoneen muut osat olivat hämyn peitossa. Rulettihyrrä oli syvennyksessään, himmeästi välkkyen pimeässä, ja pöydät ja tuolit saivat haaveellisia muotoja, kun savuavan lampun lepattava liekki milloin valaisi niitä hämärästi, milloin taas jätti ne kokonaan pimeän peittoon.
Vieraat olivat huvenneet yhdeksi ainoaksi henkilöksi, mutta se ainoa vieras ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin vasenkätinen Harris. Kaikista Numero Kymmenen miehistä hän yksin ei ollut hievahtanut tuoliltansa, kun muut olivat rientäneet kuuntelemaan serenaadia, eikä sittenkään, kun hälisevä joukko taaskin porhalsi kadulla Jerry Aikenin kintereillä. Nyt hän istui äänettömänä lähellä tarjoilupöytää. Hän joi hyvin vähän ja puhui vieläkin vähemmän, mutta katseli tyytyväisenä ympäristöään usvan verhoamilla silmillään.
Siihen tyytyväisyyteen oli omat syynsä. Kolme päivää takaperin oli vasenkätinen Harris ampunut miestä. Haava ei ollut hengenvaarallinen, mutta ampumiseen ei ollut mitään pätevää aihetta — ei edes itsepuolustusta — eipä edes kulunutta tekosyytä, »takataskun hapuilua». Harrisin oli vallannut järjetön vimma, ja ennenkuin hänen suuttumuksensa asettui, virui loukkaaja pitkänään, kouristellen tomua. Ja sitten oli aseellinen miesjoukko lähtenyt vainuamaan Harrisin jälkiä.
Olihan häntä elämänuransa aikana ennenkin ajettu takaa, mutta muulloin oli häntä lain mukaan voitu syyttää vain vähästä, jos ollenkaan. Lisäksi kuiski Harrisin sisällä hiljainen kovan onnen ääni, itsepintainen turmion ennustaja. Eipä silti, että hänellä olisi ollut mitään varmaa syytä otaksua tämän seikkailun päättyvän pahasti, mutta hän vaistosi ikävyyksiä samoin kuin eläin vaistoaa sään muutoksia. Hän oli siihen mennessä selviytynyt liian monta kertaa. Pian täytyisi onnen muuttua.
Sitäpaitsi oli häntä siitä ampumatapauksesta saakka kalvanut syyllisyydentunto. Mainio, säälimättömästi kannustettu ratsu oli kiidättänyt hänet kauas ahdistajista, eikä edes tieto hänen rikoksestansa ollut vielä mitenkään voinut ennättää Numero Kymmeneen; mutta ennen aamunkoittoa saattoi kertomus siitä olla kaikkien suussa.
Sitten hän olisi tosiaankin maanpakolainen. Sitten alkaisi taaskin pitkä lymyily aavikolla, päivät piilossa, yöt pakoretkillä, pelko kintereillä, väijytys edessä, epävarmuus pitämässä auki väsyneitä silmiä ja jokaisen ihmisen epäileminen vaivaamassa mieltä. Kenties hän nyt istui muiden ihmisten asuinsijoilla viimeistä kertaa moniin kuukausiin. Senvuoksi oli ympäristö mieluinen vasenkätisen Harrisin silmissä. Hän hymyili epäselvästi, tottumattomasti, silmäillessänsä tyhjiä tuoleja. Hän kuvitteli mielessänsä tungosta, jonka hän oli siellä nähnyt aikaisemmin samana iltana, ja hymyili taaskin. Se tuntui hyvin hupaiselta; ennenkuin kolme tuntia olisi kulunut, olisi hän aavikon sisäosissa.