Grogan katseli häntä tarkkaavasti, tutkivasti. Sillä vaikka Grogan oli elämänsä varrella nähnyt useita huomattuja henkilöitä, ei hän ollut tuntenut ainoatakaan ihan niin kuuluisaa ja pelättyä miestä kuin Harris oli. Hän olisi ollut hyvillään, jos lainsuojaton olisi juonut enemmän ja puhellut enemmän; mutta Harris joi tuskin mitään, ryyppien konjakkia ikäänkuin se olisi ollut viiniä, eikä virkkanut sanaakaan.
Ja sitten astui sisälle järjestysmies Bud Levine.
Yö alkoi olla lopullaan. Tuskin huomattava, raukean harmaa kajastus hiipi ikkunoihin, ja kadun toisella puolella häämöttivät muiden talojen kylmät, yön pimeydestä puolittain erottuneet hahmot sekavina kuin haavekuvat. Groganin valtasi äkkiä väsymys, sellainen, jollaista tuntevat koko yön mekastaneet huvittelijat ja tanssijat, kun aamunsarastus yllättää heidät; heissä herää puistattava syyllisyydentunto, heidän jokaista lihastansa kivistää ja aivot ovat kipeät ja hellät.
Sellaiselta tuntui Groganista, kun hän näki Bud Levinen. Järjestysmiehen kasvot olivat yhtä harmaat kuin varhaisen aamun kajastus. Hänen silmänalustansa olivat pussillaan, ja hänen suupielissään oli raskaita juovia — syviä uurteita, ikäänkuin taltalla piirrettyjä. Hänen hartiansa olivat kumarassa, ja hänen polvensa notkahtelivat tavattomasta uupumuksesta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, tuijottaen ympärillensä surullisen uhmaavasti, huokaisi sitten syvään helpotuksesta ja vaipui tuolille.
Hän katseli Groganin tukevaa olemusta ja hymyili sumeasilmäiselle surmaajalle.
»Jumalan kiitos!» ähkäisi hän. »Vihdoinkin olen ystävien parissa!»
Sallien jännityksensä yhä enemmän laueta hän lisäsi: »Konjakkia,
Grogan!»
Grogan toi hänelle pullon ja lasin, vetäytyen sitten jälleen tarjoilupöytänsä taakse. Hänestä oli kiintoista nähdä lain edustajan ja lain rikkojan istuvan yhdessä, hyvässä sovussa kuin parhaat kumppanukset. Järjestysmies nielaisi ryyppynsä yhdellä kulauksella. Grogan hymyili, sillä paljon konjakkia, paljon puhetta.
»Ottakaa toinen ryyppy, Bud», kehoitti hän. »Tämä on talon kustantama.»
Bud ojensi kätensä ottaaksensa lasin, mutta jo tartuttuansa siihen hän hellitti sen jälleen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut erikoisesti jännitettävä tahtoansa irroittaakseen kaikki sormensa tahmeasta lasista. Sitten hän ravisti päätänsä murheellisesti.
»Ei», sanoi hän. »Minun ei sovi nauttia väkevää niin kauan kuin se olento on kaupungissa.»