»Millä tavoin?»
»Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut niistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän varmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen rauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua väijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole mikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.»
Lohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun kahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen tarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi. Iltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi hiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään.
Savuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja niiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä edelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä. Sen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä oli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen nuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa ja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään olisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa turvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon minkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi likaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen. Mutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa.
Hän luki: »… Hän horjahti satulassa ja kaatui taaksepäin.»
Punainen Mack sulki silmänsä ja muisteli sitten seuraavia tuttuja sanoja: »Mutta sankariimme ei osunut Teeku-Aleksin surmaa syytävästä revolverista lähtenyt kuula. Eipä vainkaan! Hän huojui satulassansa, mutta siten hän vain koetti saada häntä takaa ajavat roistot uskomaan, että heidän ensimmäinen laukauksensa oli osunut maaliin, ja taukoamaan ampumasta. Kaatuessansa hän tarttui toisella kädellään satulannuppiin; seuraavalla hetkellä hänen uljas ratsunsa kääntyi nurkkauksesta, ja lainsuojattomilta pääsi vimmainen pettymyksen kiljunta —»
Punainen Mack huoahti. Vielä kerran hän käänteli sivuja toiveikkaasti, etsien edes yhtä tarinaa, jonka jokainen sana ei olisi lähtemättömästi syöpynyt hänen muistiinsa.
Hän luki: »Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.»
Ja taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin väsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin siellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen hillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti, lähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä valmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse, säännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla hetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti kuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —»
Punainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet lepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se oli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli yhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta tahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut pilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana.