Sittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta vuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet kiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi saattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista ylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin pahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi pistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä sävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku nyrkkeilijää.
Hänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen. Sitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti rääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti hengähdysaikaa hyväksensä.
«Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan.
Pete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse.
»No?» äänsi hän.
»Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack liukkaasti.
Mutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan.
Tosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin itsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä.
»Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!»
»Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen päätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti toistuisi sama sävel, Pete.»