Pete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin taiteilija katselee taiteenharrastajaa.
»Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen. Levon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava rintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja soittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten valituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki.
Punainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon kuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään hermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään. Prometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen maksaansa.
Entistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne kirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui Punainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli vieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu kuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun suultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena.
»Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?»
»Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack selittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.»
Pete nyökkäsi suvaitsevaisena.
»Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä kaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen sinusta todellisen kriitikon.»
Punainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen.
»Mikä on kriitikko, Pete?»