Pete kynsi korvallistaan, työntäen sitä tehdessään hattunsa kauas takaraivolleen.
»Kriitikko», määritteli hän, »on sellainen herrasmies, joka tietää enemmän kuin tavalliset ihmiset ja joka aina puhuu toisille tiedoistaan. Useimmiten heillä on pitkä tukka.»
»Oletko koskaan nähnyt sellaista?»
»Olenpa kyllä. Carson Cityssä kerran.»
»Mistä hän puheli?»
»Olin eräänä iltana hilpeänlaisessa vireessä. Olin sekoitellut konjakkia ja olutta ja silloin tällöin ryypännyt sekaan katajanmarjaviinaa, kunnes katulyhdyt alkoivat tanssia polkkaa. Silloin pujahdin muutamaan ravintolaan ja aloin soittaa huuliharppuani. Piakkoin tuli luokseni eräs miekkonen ja sanoi: Kumppani, tarjoan teille kymmenet ryypyt, jos herkeätte soittamasta. Katsahdin häneen aprikoiden, mihin kohtaan häntä iskisin, mutta hän jatkoi: Kaipaan hieman hiljaisuutta voidakseni ajatella tuota viimeksi soittamaanne kappaletta. Se oli harvinaisin esitys, mitä milloinkaan olen kuullut. Kun olin saanut tietää, että hän oli sellainen herrasmies ja todellinen soitonystävä, en tietenkään voinut tehdä muuta kuin lakata soittamasta ja tilata ryypyt. Niin, hän oli todellinen musiikkikriitikko, oli kun olikin.»
Pete huoahti muistellessaan tätä miellyttävää tapahtumaa.
»Hyvin mielelläni kohtaisin hänet», vakuutti Punainen Mack. »Varmaankin hänellä oli päässään muutakin kuin syöpäläisiä.»
»Mitäs nyt soitan, Punainen?»
Viimemainittu oli syvissä aatoksissa minuutin ajan.