»'Annie Laurien’», virkkoi hän äkkiä.
Pete ravisti päätänsä murheellisesti.
»Soittimessani ei ole siihen tarvittavia korkeita ääniä», valitti hän.
»Enkö ole maininnut sitä jo ennen?»
»En muista», valehteli Mack.
»Niin. Kappaleen toisessa osassa kiipeävät äänet melkein huippuunsa, mutta sitten alkaa vehje vikuroida kuin mustangi, kun ratsastetaan poispäin kotoisesta aituuksesta, ja heittelehtii sinne tänne. Entäs sitten, Mack?»
»Tuntuu siltä kuin olisin halunnut Annie Laurieta enkä mitään muuta», vastasi Mack. »Tiedäthän, millaista on olo, kun ihminen kaipaa vain yhtä ainoata lajia — kuten käristettyä silavaa ja munia?»
»Selvä on, Mack. Jos sinusta tuntuu sellaiselta, en soita enää. Minä hankin uuden huuliharpun ihan näinä päivinä.»
»Pete», puhkesi Mack puhumaan äkillisen mielenliikutuksen vallassa, »jos käytät sitä, niin minä ostan sinulle uuden huomenna».
»Enpä tiedä», vältti Kääpiö miettivästi. »Uusissa eivät äänet tunnu oikein samanlaisilta. En saa niistä samaa tyydytystä. Siinä on samanlainen ero kuin uudessa ja kauan käytetyssä piipussa. Käsitäthän?»
»Luulen käsittäväni», huokaisi Punainen Mack ja ojensi koneellisesti kätensä ottaaksensa syrjäytetyn kalenterinsa.