»Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä huonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu, että suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika kyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei; ei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti minua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.»
»Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua olen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa on se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on teeskenneltyä ja mikä pilaa.»
»Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen äänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei kelpaa!»
»Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!»
»Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän puhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo ja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla tavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.»
»Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi Punainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi horjuttaa.
»Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi, »ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä helvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä vastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat kasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan koko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti», pitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä kovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan voi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun osuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.»
Punainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden.
»Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta toinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta, »sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin on siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen enempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia. Toiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on oikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?»
»Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin työstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat, Punainen!»