Varhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten ja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman pitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään, ja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan. Ja sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä päivänpaisteisena kiehkurana.
»Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet, mitä minulle tapahtui?»
»Mitä?» urahti Kääpiö.
»Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen kulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta lyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan metrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.»
»Hm!» äänsi Pete.
Ja Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet paljoa.»
»Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti.
Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti.
»Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean apajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän taputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi — »kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No, eihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua vähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.»
»Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen Mackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa varoittavasti.