»Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri, että höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä, virnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo housujalkainen koulumatami laverteli —»
»Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi siitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen sydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin paljon sellaista, mitä hän ei tiedä!»
Ja Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.
»Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi. »Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen mennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi syleilyyni —»
Hän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa vasten.
»Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen vaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin pääse selville.»
»Mitä tarkoitat?»
Punainen Mack katsoi kaukaisuuteen.
»En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen tunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä tarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.»
VII luku