Hän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille.
»Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan sen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja samoin on asianlaita isäänne nähden.»
»Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa.
»Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on vaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja liikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän vuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin olette.»
»Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi leukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi.
»Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin selin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin kuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät siinä asussa!»
Sen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin.
Ei vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä voivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän kuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan pukeutua.
Sitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua:
»Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.»
»Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?»