Jerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika toimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston kannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti koristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä, joiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan valkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille pukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai pitseillä reunustettuja.
»Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä.
Nancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä peilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli sen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla.
»Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani leveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?»
Ja hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin.
»Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä.
»Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö.
»Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä tarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!»
Nancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä ja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä, joka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen Kääpiö-Peten raskaan ruhon alla.
»Valmiit!» huusi Jerry.