»Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!»
»Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?»
»Kaksi —»
»Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil.
»Kolme —»
»Te ette uskalla!»
Mutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan Jerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman virallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja kiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon.
Hänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän oli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui viimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä jalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä mutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken lopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin, jotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä loistaviin kylmiin tähtiin.
»Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun luikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!»
Nancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin nirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi toisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli leveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen kasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä laajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet.