»Aiken!» kutsui Scovil hiljaa.
Jerry meni hänen luokseen.
»Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut sokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu — mutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!»
Ja hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat sormet.
»Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen. »Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä vähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko puuhasta oli etukäteen sovittu.»
»Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti, »seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään vastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt sen tapahtuvaksi!»
»Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on vasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.»
»Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan?
Hänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!»
»Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry. »En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden makuupaikoille.
Viimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa ja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa seisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä piipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet totiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi. Mutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille.