»Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista seuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja nääntykää nälkään, jos haluatte!»
Ei vastausta.
»Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!»
»Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa oikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!»
»Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä taaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla ilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen ratsastuksensa!»
Ja vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia.
Kulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa.
Enää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle äänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut.
Hän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko, ja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien kilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain heikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua sulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla korventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi virua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen, mutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä tänne!
Satulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi sitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä.