»Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!»
»Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?»
»Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja haikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?»
»Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että jokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on pidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun tytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja vasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.»
He molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua salavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat vakavien mietteiden uurteissa.
XIII luku
Jerry kokkina
Sinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä vähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle, osoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut niin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret eivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan sensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan taustaan.
He olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta vähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli määrännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka seinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä oli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän ulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia puita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he laskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten.
Syntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin, Scovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden kimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja istahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta.