John Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti kättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse.
»Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko meren rannalla tarkkailemassa aaltoja?»
Tyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne johtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi syömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta maidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy Scovil vastasi:
»En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.»
»Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry lyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi satula selässä?»
Tytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea katsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa tai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei tottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi ja haukotteli hartaasti.
»Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan paikkansa.»
Hänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi; pelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi sen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili huolimattomasti.
»Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken.
»Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö.