»Minä.»
»Niin arvelinkin», huoahti tyttö.
»Mitä vikaa siinä sitten on?»
»Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.»
»Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.»
»Kiitos.»
Nancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli raskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka painavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin ratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja nahkamöhkälettä kuin höyhentä.
Jerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat taakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa sitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen ja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä piilevä henki herätetyksi!
Hän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen.
»Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta pensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!»