»Hakkaatteko te puita vai ettekö?»
»En. Minä katkon ne.»
Ja hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla ne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä oli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy heilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä.
Jerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän kuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän keittovehkeiden luona.
»Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska teillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.»
Punainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin.
»No?» äänsi hän.
»Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoi
Jerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.»
»Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack.
»Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti potkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä kelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi valjasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä sellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt sydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes purukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat kasaantuneet.»