Jerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat toiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa. Ei yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin sanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii säikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen merkki.
Niinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä, mitä se on, mutta joku vika siinä on.»
»Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä koskaan olen juonut».
Saatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä. Hän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat tähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin hänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti kurkkunsa.
Vielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot, samalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin silmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen silmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian täysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa syrjää.
»Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä kuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!»
»Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää, näkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra Aiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä. Leipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen jälkeen kuin se on nyt.»
»Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken.
»Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää ruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.»
Ja hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen.