»Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi Punainen
Mack.
»Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin verrattuna.»
»Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin paistinpannuun tällä matkalla».
»Tavallisesti onkin parempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö niin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus, tuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden tummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän.
Tuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan ja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten mielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija.
»Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —»
»Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei lainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta; sillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on erikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.»
Jerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään.
»Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien kiitollisuus — sitä ei ole».
Punainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken oli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat silminnähtävästi.