»Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja pippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, oli tarkoituksenne hyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.»
Jerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa jälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä näkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin ja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut minkäänlaista ääntä.
XIV luku
Pokerpeli
Sennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi etäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka edelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti. Ensiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete melkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä ja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota hän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja söi sen sekä viimeiset leivänmuruset.
Lumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi lähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä oikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan alla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä vain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan tyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin hän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan seurasta.
Ruoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä mässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä liikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli heiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän notkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden mukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän jälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta.
Hänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä — jonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä saamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa ja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin talvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne ruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja ruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä jos hän heräisi?
Se oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä, Aikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän tunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet herättäneet muut kuin miehet.
Lakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen ensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on saanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää syötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi kätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän sivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä joustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin mieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ näyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan häntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen kykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa.