»Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän, istuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö olekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen pelistä?»
»Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö.
»Miksikäs ei?»
»Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla».
Ja hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat totisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti värähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista kuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se kuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut täydellinen.
Niinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle, ja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi kuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden muuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus» enää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla.
He arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät kasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin pienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin itsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry Aikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä nostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle.
»Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle. »Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun työvuoroni, Kääpiö —»
Hän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä olekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen tähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi.
XV luku.